Dambulla - Kalpitiya - Negombo

Heräsin aamulla aikasin pakkaamaan rinkan. Meidän piti lähteä bussiasemaa kohti klo 8 italialaisten kanssa, mutta lähdettiinkin jo klo 7.30 (koska täällä mikään aikataulu ei pidä paikkaansa mihinkään suuntaan), joten aamupala jäi syömättä. Dambullassa on kyllä virallisesti olemassa bussiasema, mutta ei sitä voisi millään sanoa edes bussiasemaksi. Paikallinen rakennus yksi muiden joukossa päätieltä. Hyppäsin minibussiin toisen puolen tietä ja jatkoin matkaa kohti Anuradapuran kaupunkia ilmastoidussa bussissa. En ymmärrä...ihan sama, missä päin Aasiaa sitä on reissanut, paikalliset laittavat ilmastoinnin aina täysille eli mahdollisimman kylmälle. Mä sain vetää fleeceä päälle, että tarkennin istua bussissa. Olin kiitollinen jokaisesta lämpimästä tuulahduksesta, mitä sain, kun bussin ovien avautuessa. Niin hullunkuriselta kuin se kuulostaakin tropiikissa.

Anuradapurassa on kaksi bussiasemaa, vanha ja uusi. Jos haluaa lähteä kohti Puttalamia ja muuta länsirannikkoa, pitää mennä vanhalta uudelle. Sikäli kätevää, että ne ovat noin 50 metrin päässä toisistaan, joten en paljoa joutunut rinkkaa kantamaan tai olemaan kuumuudessa. Matka Anaradapurasta Puttalamiin kesti noin kaksi tuntia paikallisella bussilla. Tuktuk-kuskit yrittivät taas tapansa mukaan saada mut kyytiin ja ajelemaan pitkin kaupunkia. Sanoin meneväni bussilla, koska se tulee halvemmaksi ja että bussiasema on tossa toisella puolella tietä. Silti vielä yrittivät viimeiseen asti. Hauskaa. Hitain matkaosuus oli kuitenkin Puttalamista Kalpitiyaan, vaikka osuus on se lyhyin, noin 45 km. Bussikuski ajo koko matkan ykkösvaihteella. Todella ympäristöystävällistä. Not. En nähnyt kuskin vaihtavan vaihdetta edes kakkoselle missään vaiheessa. Pikkasen turhautti. Matkalla on toki useampi kyliä, mutta silti.

Pääkadulta oli mun majapaikalle vielä matkaa kuutisen kilometriä, joten ei auttanut muu kuin neuvotella taas kyydistä tuktukilla, kun hyppäsin pois bussista. Huomasin matkalla majapaikkaan, että tiet ovat täällä todella huonossa kunnossa enkä siksi myöskään siis ihmettele, että tutktukeista tai skoottereista on hajonnut milloin mikäkin osa ja ne ovat sen näköisiä, mitä ovat. Korjaamoita ja varaosatarvikekauppoja on joka kadun kulmassa ja notkossa syystä. Nuetha Villassa on yksi talo jaettu kahdeksi huoneeksi ja ulkopihalla on ”ekotalo”, jossa mä majoitun. Katto ja seinät on tehty osittain kuivista palmunlehdistä, lattia on lankkupuuta ja allas on louhittu iso kivi. Majapaikka ei muuten oikeastaan sijaitse itse Kalpitiyassa vaan kuutisen kilometriä Puttalamiin päin, K- kylässä. J, joka majapaikkaa pitää perheensä kanssa, on todella ystävällinen ja avulias, vaikkei yhteistä kieltä niin paljoa olekaan. Sain heti ensimmäiseksi tuorepuristettua hedelmämehua. Mikä maku! Kielimuuri tuli lopulta väliin kysellessäni asioita ja hän soitti paikalliselle handymanille, Manuralle. J oli kuitenkin ottanut yhteyttä sitä ennen Epic Encountersiin, koska kerroin hänelle haluavani mennä sukeltamaan ja kyselinkin sukeltamisesta puhelimen toisesta päästä. Manura lompsi paikalle hetken päästä ja kävi ilmi, että olin jutellut hänen kanssaan puhelimessa. Luulin juttelleeni naiselle. Upsii. :D Noh same same. Saatiinpahan hyvät naurut. Manura sitten toimi tulkkina mun ja J:n välillä. Manuralle kuulema soitetaan, kun kielitaito ei riitä; on ongelmia netin kanssa; pitää neuvoa osoitetta tai missä tahansa muussa asiassa. Saatiin hommattua mulle skopo ihan pihaan asti ja sovittua sukelluksista. Juttelin lopulta Manuran kanssa pari tuntia. Sukeltamisesta ja töistä sukelluskeskuksilla. Mistä muustakaan. :D Manuran piti palata töihin. Mä otin skopon alle ja suuntasin Kalpitiyaan. Koska täällä on vain pieni kourallinen länkkäreitä (=turisteja), sain koko matkan olla vilkkuttamassa kaikille käsi ajossa kuin Kuningatar Elisabeth Lontoossa ikään. Jokaikinen kääntyi katsomaan mua. Täällä ei oo totuttu ensinnäkään, että nainen ajaa skopoa saatikka, että länkkärinainen ajaa skopoa. Ostin tien poskesta limupullollisen löpöä tankkiin. En meinannut saada skopon istuinta auki, jotta olisin päässy tankkiin käsiksi. Lopulta mun ympärillä oli viisi nuorta miestä auttamassa. Girl in trouble. Indeed. Saatiin istuinlukko auki ja löpö tankkiin. Ongelma oli myös toiseen suuntaan. En tahtonut saada istuinosaa takaisin lukkoon. Taas oli kaikki heti auttamassa. Hymyilin, kiitin ja hävisin nopeasti skopolla matkoihini. Kalpitiyassa itsessään ei ole mitään nähtävää. Pankit, pienet ravintolat ja paikalliset kaupat vieri vieressä, jotta voi toimittaa arkiasiansa. Turistit ”eksyvät” tänne sukeltamisen, lainelautailun ja delfiinien katselun vuoksi. Muuta tekemistä täällä ei oikeastaan ole, oli sesonki tai ei. Kävin kaupungilta ostamassa hieman evästä, lähinnä hedelmiä. Vesimeloni, ananas, pari mangoa sekä papaija maksoivat yhteensä 2,5€. Kaikki piti hakea eri myyjiltä. Tulipahan tuettua vähän jokaista. Kävin myös syömässä roteja. Taas katsottiin pitkään. Asia, mihin joutuu tottumaan, vaikka ei tekisi muuta kuin söisi. :D Tulin takaisin kämpille ja loppuillan chillasin kolmen muun länkkärin sekä paikan pitäjän kanssa. Oltiin vaan.

Ja taas. Kello soimassa. Kuinka oonkaan kaivannut tankkien täyttökompressorin ääntä, neopreenin ja suolaveden sekoituksen hajua, sukeltamisesta juttelua ja sitä yhteistä innostusta sukeltamiseen! Olin tietysti suomalaiseen tapaan paikalla tasan klo 7.30 aamulla niin kuin piti. Srilankalaisten kymmenen minuuttia osoittautui tuona aamuna melkein tunniksi tai puoleksitoista. Ei sillä, että mulla hoppu olisi mihinkään ollut. Tunti lisää unta olisi kuitenkin tehnyt hyvää. Oma maski, räpylät ja kompuutteri toivat lisää turvallisuuden tunnetta mulle tuona aamuna, koska tiedän joka kerran varmasti sukeltamaan mennessä, että ne istuvat ja toimivat. Tapa päästä merelle Kalpitiyassa on aika mielenkiintoinen, vaikka sukelluskeskus onkin rannan tuntumassa. Sukelluskeskuksen edessä olevaa rantaaviivaa käyttävät lähinnä kalastajat veneidensä laiturina. Ja sen myös haistaa. :D Koska meri on pitkälti laskusuunnassa suurimman osan päivää täällä, pääsee veneellä kulkemaan kiemuraista ”jokea” pitkin merelle. Välillä pitää nousta pois veneestä, kävellä ja kuljettaa venettä. Vettä on mitä tahansa viiden sentin ja kahden metrin välillä. Meren edessä on aina paikallisia miehiä auttamassa sarongit päällä työntämään veneitä merille. Merille pääsy on se haastava osuus ei sieltä positulo. Meri oli mulle TODELLA myrskyisä (90 solmua). Aallot olivat helposti kaksi-kolme metrisiä. Paikallisille tietysti täysin normaali. Meri on täällä muutenkin aika arvaamaton, koska se on täysin avomerta. Virrat vaihtelet koko ajan, hetkittäin, tunneittain ja päivittäin. Lisäksi Kalpitiya on Sri Lankan tuulisin paikka. Vaikeutta merelle pääsyyn tuo se, että kalpitiyalaiset saavat omistaa vain tietyn kokoisen moottorin (säädelty homma!), joten on täysin mahdotonta omistaa edes mitään isoa poottia. Lisäksi sen pitää olla kyläläisen omistuksessa. Veneet ovat pikkasen isompia kuin meidän soutuveneet. En kuitenkaan missään vaiheessa pelännyt, vaikka tosi pomppuista kyytiä riutoille pääsy olikin. Alaselkä kiitti pomppuista sen osuessa joka kertaa veneessä johonkin laitaan tai reunaan. Oli kyllä todellakin koko venekyydin arvoista lähteä sukeltamaan, vaikka ensin sanoinkin, että mähän en sukeltamaan mene. Näkyvyys oli pohjassa 20 metriä. Ihan kuin olisin hypännyt isoon akvaarioon! Siellä sai varoa kaloja, etten vahingossa huitaissut räpylällä. Oli menossa liikenneruuhka nimittäin. Kaloja tuli joka suunnasta. Näin mm. erilaisia angelfisuja, snappereita, pari mureenaa, kolmea erilaista nudibranchia, juvenileja, longfin bannerfisuja, russeleita eli hyvin yleisiä riuttakaloja. Kalojen nimiä on mahdotonta kääntää, joten ne on nyt finglishillä (finnish-english = finglish). Venemies ehti jo vähän huolestua, kun oltiin niin pitkään pinnan alla mun DI:n, Samithin, kanssa. Sukellusajaksi tuli huimat 63 minuuttia turvapysähdyksen kanssa. Normisti sukelletaan 45-55 minuuttia kerralla. Vähän arskaa, ruokaa, vettä ja pinta-aikaa ja toiselle riutalle. Toisella sukelluksella nähtiin mm. boxfish, pufferfisu ja mustekala. Näkyvyys oli noin 15 metrin luokkaa. Tollaset näkyvyydet ovat aika harvinaisia missä päin tahansa Sri Lankaa, joten olin todella onnekas.

Multa oli rahat käytännössä lopussa, joten ryysättiin DI:n kanssa hirveellä kiireellä Kalpitiyaan. Pankit menivät tasan klo 15 kiinni, joten meillä oli kahdeksan minuuttia aikaa selvitä 10 km autolla. Samith soitti kaverilleen, että hold on, pankin ovet pitää pitää auki! Täällä kaikki tuntee onneksi kaikki aika lailla, joten no prob. Hyvin ehti. Hävetti vaan olla viime tingassa. Ovet edestä kiinni ja kirjaimellisesti takaovesta ulos. :D Ceylon pankin ATM ei suostunut sylkemään mulle yhtään rahaa, vaikka hienosti kyllä luki VISA ja tunnisti kortin ulkomaiseksi. Ehti pieni hätä tulla, koska mulla oli sukellukset maksamatta sekä kolme yötä mun guesthousessa, kun usean yrityksen jälkeen atm vaan sylki kortin ulos. Pankissa tuskin oli vika, koska kortti oli toiminut aikaisemminkin, kun nostin rahaa. Suomessa OP:sta kans vakuuteltiin kovasti ennen reissuun lähtöä, että juujuu kyllä se visa toimii kaikkialla ja jos ei toimi niin kyseessä on toimintahäiriö. Höpöhöpö. Tarvitsi mennä vain toiselle puolelle tietä ja toiseen pankkiin. Ei vikaa kortissa, ei atm:ssa tai pankissa. Maesto ja Mastercard näyttäisivät olevan täällä ne valttikortit Visan sijaan. Niillä saa rahaa joka pankista, kun visalla saa ehkä kahdesta, vaikka eri paikallisia pankkeja on noin kymmenen. Rahatukko passin väliin ja syömään. Käytiin katukeittiössä sapuskalla. Sain ihan järjettömän määrän riisiä. Siinä oli varmaan mun vuoden annos! Riisin kanssa sain sitten tulista kanaa, mausteisia vihreitä papuja ja kahta eri currya. En nähnyt pöydällä kuin lusikoita ja nekin olivat ruuan ottamista varten pienistä kipoista, joten pääsin ensimmäisen kerran kokeilemaan puhtain käsin syömistä. Eihän siitä mitään tullut, vaikka Samith yritti kovasti mulle näyttääkin oikeaa tekniikkaa. Kauhoin vain ruokaa suuhuni sen minkä pystyin. Oli sen verta nälkä. Masu täynnä ja rahat kourassa oli hyvä mennä takaisin keskukselle keräämään tavarat. Hienosti olin onnistunut levittämään mun sukellusroinat, vaihtovaatteet ja muut roinat pitkin poikin. Venepojat sitten keräili niitä mulle yhteen, vaikkei olisi tarvinnut. Lähdettiin meinaan Samin kanssa sinne automaatillle puoliksi sukelluskamat päällä. :D Illan vaan chillasin. Tein illalliseksi jukurttia, marie-keksin paloja (muroina) ja kasan tuoreita hedelmiä. Olipahan terveellistä.

Sen ainoan kerran oli päivä, kun ajattelin, että olisin saanut nukkua pitkään, niin ei. Eiköhän naapurit aloita itsenäisyyspäivän vieton tasan klo 6 aamulla ilotulittein ja musiikilla. Jepajee! Lähdin käymään heti Kalpitiyan keskustassa, kun olin aamupalan huitaissut naamaan. Yritin myös etsiä Dutch Fortia, sitä ainoaa pientä nähtävyyttä koko kylässä, tuloksetta. On kuulema jossain ilmavoimien porttien takana ja itsenäisyyspäivä ei välttämättä ollut se paras päivä yrittää päästä ilmanvoimien tiloihin tutkimaan ja olemaan turisti. Äääääh...olkoon. Itsenäisyyspäivä kun oli, kaikki naapurikylätkin olivat liikenteessä Kalpitiyan keskustassa. Hienosti ajoin skopolla kans väkijoukon keskeltä, kun joku piti puhetta. Ups. :D Pikaostokset kylältä ja takaisin samaa reittiä. Meinas löpö loppua kesken matkan, joten sain sitäkin jännitellä, että selviänkö bensa-asemalle asti. Sain taas nilkuttaa skopon istuinta edes takas. Jottei päivä mennyt ihan liian kiireiseksi, otin kolmen tunnin päikkärit. Torkutin vähän lisää vielä riippumatossa ulkona. Loppuajan chillasinkin sukelluskeskuksella. Missä muuallakaan. Illalla pidettiin Manuran ja Samin perheen kanssa bbq-juhlat itsenäisyyspäivän kunniaksi. Samin vaimo on kuulema kylän paras kokki. Siltä ne ruuat kyllä maistuivatkin! Parasta srilankalaista ruokaa ikinä! Samin siskon perhe tuli jossain vaiheessa viettämään iltaa myös. Manura ja Sam korkkasivat gini-pullon. Sri Lankalla on tapana, että pöydästä ei nousta ennen kuin pullo on juotu tyhjäksi, istui pöydässä sitten kaksi tai kaksikymmentä ihmistä. Molemmat tietysti töissä seuraavana päivänä. Kuunneltiin koko ilta suomalaista ja sri lankalaista old school räppiä. Tanssittiin tähtitaivaan ja palmujen alla varpaat hiekassa. Koko kylä kans kyllä kuuli Samin sound systemin, voitte olla varmoja. Naurettiin tosi paljon ja nautittiin perheen seurasta. Aitoa yhdessäoloa. Ikimuistoinen ilta.

Chillasin seuraavankin päivän. Käytiin illalla Manuran (kaveri sukellusfirmalta) syömässä Cafe Wavessa syömässä pastaa. Namnam. Makuelämys on aika eri, kun on syönyt vaan riiisiä ja nuudeleita koko ajan, joka päivä. Pekonia, kermaa ja spagettia! Käytiin Lai Lankalla drinkeillä. Lai Lanka oli vaan täysin tyhjä edellisillan itsenäisyyspäivän pippaloiden jäljiltä ja mä sain sata hyttysen puremaa. Tuktukin saaminen osoittautui enempi kuin haasteelliseksi. Manura soitti kaikki mahdolliset kontaktinsa läpi. Kalpitiyassa pitää tuntea oikeat ihmiset, jotta mitään tapahtuu tai saa aikaiseksi. Lopulta kilometrin kävelyn jälkeen saatiin yksi tuktuk-kaveri kiinni. Pitää tässä välissä muistuttaa, että paikalliset tosiaan käyttävät aika ensimmäisiä nokian kapula-puhelinmalleja pääosin ja signaali on ”maaseudulla” aikas huono. Tuktuk kurvaili ja pomputti meitä pitkin kapeaa hiekkakatua kohti Kite Lankaa. Kite Lanka on THE resortti, jos haluaa täysin keskittyä kite boardaamiseen. Kite Lankalla voi yöpyä myös luksusteltassa 35 USD hintaan. Toki saatavana on ihan huoneitakin. Hämmästys oli aika suuri, kun astuin portista sisään! Siellä ne kaikki paikan länkkärit majaili!20 länkkäriä lävähti eteen. Päädyttiin sitten juttelemaan muiden ulkolaisten kanssa ja hörppimään mojitot. Saatiin maistaa myös kotitekoista kookosviinaa ja paikallista ”viiniä”. Ei tullut musta kummankaan fania. Yksi britti (ympäripäissään tietysti), jolla sattu olemaan tuona päivänä synttärit, oli matkustanut jo putkeen viisi vuotta eikä ollut aikeissa lopettaa. Josko sitä itsekin? Pelattiin Name three tings in five seconds-peliä. Ihan törkeen hauska! Esim. piti nimetä kolme tapaa käyttää kieltä tai kolme tosi tv-tähteä usasta. Pitää ostaa toi peli Ausseista matkaan mukaan. Varmasti kohottaa mieltä ja yhteishenkeä, kun nauretaan toistemme vastauksille porukan kuin porukan kanssa.

Lähdin seuraavana aamulla aikasin bongailemaan delfiinejä. Kalpitiyan pohjoiskärjen ja Intian välissä on alue, jossa voi bongata satoja delfiinejä. Olin aika skeptinen. Että ihan satoja...Pelastusliivit päälle, aurinkorasvaa naamaan ja lupa ilmavoimilta ja oltiin ranskalaisen perheen kanssa valmiita delfiinien bongaukseen. Näky oli aika uskomaton. Delfiinejä tuli joka suunnasta, tekivät temppuja ja hyppelivät. Välillä ihan veneen vieressä puolen metrin päässä. Ei ollut satoja, mutta kymmeniä. Mulla simmahti kameran akku tietysti kesken kaiken. Sain kuitenkin muutaman hyvän kuvan ja se riitti oikein hyvin. Pääsin itse ilmatteeksi delfiinisafarille, kun veneessä oli yksi vapaa paikka joka tapauksessa. Kannattaa siis ystävystyä paikallisten kanssa. :) Normaalisti tää reissu kustantais noin 80 USD per nassu. Ihmiset on siitä vielä valmiita maksamaan tollaisen summan! Hinta pitää sisällään 9 USD:n National Park feen, oppaan, eväät ja löpön. Loppupäivä mulla meni taas jutellessa syntyjä syviä Samin ja Manuran kanssa.

Hammock ja aikainen aamiainen, toimii! Aamiaiset olivat isoja Nuetha Villassa, joten niistä tuli joka kerran täyteen. Sai melkein toppuutella, että nyt riittää! :D J: lähtee aina välillä hoitamaan omia asioita ja palaa jossain vaiheessa iltaa Villalle. Eikös tuona päivänä sitten riittänyt mulle vähän äksöniä. Italialaispariskunta paukahti tuktukilla paikalle. Hädin tuskin puhuivat englantia. Menin sitten tietysti kysymään, että olisinko voinut auttaa. Virhe. Iso virhe. Kovasti yritin selittää, että en ole Villalla töissä vaan olen asiakas siinä missä hekin, mutta eivät oikein tainneet ymmärtää. Sanoin ottavani yhteyttä J:hin ja ilmottavani, että asiakkaita olisi paikalle, että chopchop! Skypetin tällä välin itse kaverin kanssa. Aikaa kului, kunnes mies tuli aika ärtyneenä kyselemään, että joko mä soitin J:lle ja milloin J: on tulossa. Yritin taas kertoa, että yritän vain auttaa enkä edelleenkään työskentele Villalla. Vaimo tuli sitten oikein korostaen ilmoittamaan, että he lähtevät nyt. On ollut pitkä päivä takana ja ovat väsyneitä. Miten musta tuntu, että olin taas töissä. Asiakaspalvelija ratkasemassa tilannetta, minkä kanssa mulla ei ollut mitään tekemistä. Niin tuttua työkuviota. :D Italialaispariskunta oli jättänyt portin auki tullessaan Villalle. Virhe. Lehmät kun laiduntavat, missä ikinä on viheriötä. Takapihalla käyskenteli noin 20 lehmää, jotka ei sinne kuuluneet ja olin ainoa paikalla, koska italialaiset päättivät parin tunnin jälkeen ottaa ja lähteä. Minä ja 20 lehmää. Harja käteen ja häätämään niitä. Vähän huihuihui (paikallinen tapa häätää) ja lehmät jolkotteli ulos portista pois pihalta ja uusia laidunmaita kohti. Paitsi tietysti yksi. Pirun itsepäinen vieläpä. Huomasi mut, käänsi päätä ja jatkoi kukkien syömistä. Suomenkielestä ei ollut apua. Totesin kymmenen minuutin jälkeen, että olkoon. Ei kuulu mun hommiin. Taaskaan. Kalpitiyassa on myös paljon aaseja, jotka on suojeltu ihan lailla. Maailman söpöimpiä eläimiä niiden varsat! Kaikkien eläinten jälkeläiset taitaa olla söpöjä, right? ”Tilasin” illaksi tuoretta tonnikalaa pöytään. Normaalisti kaikki kala, mitä merestä saa, menee suoraan vientiin. Manura kävi hakemassa kalastajilta 2,5kg pikkusintin. Sintti siksi, että keskimääräinen paino tonnikaloilla liikkuu 70 kilossa. Hintaa tuli 400R kilolta eli noin 2,5€/kg. Kala oli 90 minuuttia vanha, kun sain sen käsiini. Mentiin kalan kanssa sukelluskeskukselle ja pojat pisti sen mulle paloiksi. Tarkalleen ottaen kolme miestä. Kävivät aina välillä kysymässä multa, että onko tää pala hyvä, tällaisiako tarkoitit, kun yritin kertoa, että siivuiksi tai paloiksi tai mitä vaan. Ei sillä niin väliä ole, kun vatsaan se menee kumminkin. Runsaasti limeä, soijakastiketta sekä hieman suolaa ja pippuria. Se maku! Tonnikalan liha suorastaan suli suussa! Sainpahan kerralla paljon proteiinia. Simahdin ennen yhdeksää.

Heräsin aamulla juuri auringon noustessa. Olin tässä vaiheessa vaihtanut asumuksen sukelluskeskukselle. Kävin avaamassa portin ja Pasha-koira heräsi tikkana, kun huomasi mut. Pasha on ollut ja on kai edelleen jonkin sortin kulkukoira, mutta hyvin pidetty. Urisi ja haukkui innoissaan mut nähdessään. Join aamuteen rannassa Pashan torkuttaessa vieressä. Pääsin taas sukeltamaan. Sukelsin kolmen saksalaisen kanssa. Olivat kaikki open water-statuksella, mikä tarkoitti suoraan sitä, että sukelluksista ei tulisi pitkiä ilman käytön takia. No what can you do. Kylmä mulla tuli taas niin kuin aina sukelluksilla mulla tulee. Sukellukset itsessään olivat hienoja. Nähtiin paljon. Jättäydyin tarkoituksella viimeiseksi ryhmässä, koska muuten sukellus olisi ollut yhtä kuplaa ja räpylää. Korva tuntu ikävältä heti, kun tultiin toiselta sukellukselta. Great. Kova tuuli ja vähän vettä korvassa. Kipu oli aika kiitettävä ja ajattelin, että olin poksauttanut tärykalvon rikki. Kun saatiin sukelluskamat laitettua ripustettua kuivumaan ja täytettyä paperit ym. lähdin käymään paikallisella lääkärillä. Lääkärit itsessään ovat hyviä myös keskellä ei mitään, koska tulevat päivystämään Colombosta asti. Vastaanotto oli paikallinen shoppi, pieni hökkerö tien reunassa. Totesi, että mulla on tärykalvo kunnossa, mutta äkillinen korvatulehdus. Korvatippoja, tulehduskipulääkettä ja jotain paikallista yrttiä. Illaksi mulla oli suunnitelmissa viimeset pyykkäykset ja rinkan pakkaaminen. Nyt sain vihdoinkin aamun, jona sain nukkua ilman herätyskelloa. Jei! No melkein. Piti ehtiä syömään aamupalaa ja pakkaamaan loput roinat. Otin tarkoituksella hallituksen bussin klo 13, koska se ei pysähtynyt joka ikisessä kylässä ja mutkassa. Luulin selviäväni nopeasti Negomboon. Matkaa oli noin 150 km ja se kesti 3,5h. Paikallisella liikenteellä tuossa ajassa se on tosi hyvin! Torkutin ihan järjettömän paljon tuossa bussissa. Väsytti eikä bussissa voinut oikein tehdä muutakaan. Oli ihanaa saapua Negomboon ja olla taas ihmisten keskellä. Tuk tuk-kuskien kanssa tappelemista en kaivannut. Yrittivät nyhtää kahden kilometrin matkasta kahta euroa, nää nää! Heti kun heitin muutaman sanan singalesea, johan hinta tippu nopeasti!