Kesti mennä nelisen tuntia Boholilta Siquijorille. Olin varannut
majotuksen edellisenä yönä täysin silmät ummessa. En lopulta
mennyt sinne, koska paikasta oli vain huonoja arvosteluja enkä ollut
taaskaan lukenut etukäteen saaresta mitään. Jos olisin, olisin
säästänyt kolmen yön majotusrahat. Pääsin satama-alueelta ulos,
niin johan skopoäijiä tuli joka suunnasta! Odottelin, että muut
lähtivät ja jäin sitten tinkaamaan skopojen hinnasta. Kannatti.
Säästin 50 pesoa per päivä. Maksoin taas yksinäni saman hinnan,
mitä pariskunnat maksoivat yhdessä skopovuokraa. Edessä oli siis
majapaikan etsintä ja suuntasin San Juanin alueelle saaren
lounaisosaan. Koska oli viikonloppu, oli kaikki halvat majoituspaikat
täynnä. Löysin itselleni sängyn Sylvia's Placesta 300 pesolla.
Huone itsessään oli iso ja siisti, mutta petivaatteisiin en
koskenut, sen verran kulahtaneet olivat, että päätin nukkua omassa
silkkipussissa tulevan yön. Vessan pytystä puuttui koko
rengas-kansi yhdistelmä, joten turvauduin pusikkopissalle tuona
päivänä myös. Koin sen hygieenisemmäksi. Kävin vain päivällä
pikasuihkussa ja lähdin ajalemaan skopolla nyt kun kerrankin pääsi
ajamaan! Ajoin takas Siquijorin kaupunkiin vaihtamaan rahaa pankkiin,
ostin bakerysta törkeen hyvää banaanikakkua ja tietysti iskin
vielä silmäni niihin valtaviin vaatekasoihin teiden varsilla.
Löysin pari paitaa ja shortsit, vaikka ei mulla mitään tilaa
tietysti missään rinkassa ollut. Päätin, että niiden oli
mahduttava mukaan. Kävin myös etsimässä saaren kaikki
sukellusfirmat. Niitä on muuten tasan kolme Siquijorin saarella. Sea
Pearl Divers, Apo Divers ja joku kolmas (se oli rupusen oloinen, että
edes nimi ei ole jäänyt mieleen). Se kolmas oli halvin ja ja Apo
Divers kallein. Sea Pearlilla tunsin hyvät vibat eikä sukellukset
olleet ylihinnoiteltuja. Löysin päivän pääteksi vielä
paikallisen jätskikiskan”, kun iski kauhia jäätelönhimo, niin
pakkohan paikka oli käydä testaamassa. Päädyin jakamaan sen
ainoan pöydän kahden poliisin kanssa!!! Vähänkö oli huvittava
tilanne. :D Poliisien läsnäolo paikassa tosin selitty sillä, että
poliisiasema oli viereisessä rakennuksessa ja heillä oli
ruokatauko. Sylvia's Place oli ja on väärä paikka lauantaina, jos
haluaa nukkua yönsä btw. Siellä pidetään joka lauantai bileet ja
piha on täynnä skopoja ja ihmisiä.
Mä nukuin sinä yönä noin
neljä tuntia, koska metelöinnin piti loppua klo 23, mutta loppui
vasta lähempänä kolmea. Lisäksi mun pinkit Havaianakset
pöllittiin huoneen ulkopuolelta tuona iltana. Kuluneet ne oli kuin
mitkät, mutta kelpasivat kännikansalle. Paikan työntekijöitä se
ei tuntunut kiinnostavan, kun kerroin asiasta aamulla. Kun huomasin,
että fliparit olivat hävinneet, lähdin siltä istumalta etsimään
toista majotuspaikkaa. Ei tarvinnut edes mennä kaus. Päädyin
Charisma Beach Resorttiin. Niillä on privahuoneita ja sitten yksi
iso dormihuone, joka majottaa 15 ihmistä. Dormihuoneessa oli isot
sängyt, todella siistit vessat ja suihkut. Hieman vähän arvelutti
tuo dormin koko, mutta se kuittaantui helposti sillä, kun näin
resortin alueen: uima-allas, pari aurinkotuolia, riippumatot palmujen
alla rannassa ja valtavan ihana henkilökunta. Jätin
rinkan respaan/ terassille ja lähdin kiertämään saarta. Ei ollut
vielä niin kuumakaan, kun kello oli vasta 7.30 aamulla. Menin
käymään yhdellä pienellä vesiputouksella ja nähtävästi
reitti, minkä sinne valitsin, ei ollut se suosituin turistien
keskuudessa, koska sain vilkutella jatkuvasti paikallisille. Hassua.
Teiden kunto ei todellakaan ollut mikään hyvä sisämaassa. Sain
jatkuvasti pitää jalat hollilla. Tie oli enempi asfaltin, kuoppien
ja kivien sekoitus kuin varsinainen tie. Ajelin skopolla välillä
niin ylös, että korvat menivät ihan lukkoon suurien korkeuserojen
vuoksi. Mitään tiekylttejä pienimmille nähtävyyksille on turha
odottaa. Löysin reitin perille vesiputoukselle mun muutamalla
filippiino sanalla paikallisilta kysyttäessä. Mun oppaaksi tuli
kahdeksan vuotias poika, joka puhui täydellistä englantia. Kuulema
oppi koulussa. Meinasin siltä kysyä, että miksei se ole tälläkin
hetkellä koulussa kunnes tajusin, että on sunnuntai. Pitkät
koulupäivät niillä oli, kun kysyin. Menevät kuudelta aamulla
kouluun ja pääsevät neljältä pois. Huh! Vesiputouksilta jatkoin
matkaa Balete Treelle. Se on satoja vuosia vanha köynnöspuu, jonka
juuressa saa ilmaisen jalkahoidon kalojen näykkiessä kuollutta
solukkoa irti. 45 minuuttia jaksoin istua ja jalkapohjat olivat
todella pehmeät ”hoidon” jälkeen. Ajoin siitä suoraan saaren
itäosaan pienelle rannalle. Ei ollut helppo löytää, mutta oli sen
arvoinen. Tasan kaksi länkkäriä ja kalastajaperhe syömässä
lounasta. Mikä rauha ja hiljasuus. Vain aaltojen kuohina kuului.
Vedin henkeä ja istuin hetkeksi alas ennen kuin jatkoin matkaa
toisille vesiputouksille, sille suositumalle ja suuremalle. Ei sitä
paikkaa voinut olla huomaamatta tien varresta sen verran oli skopoja
rivissä ja parkkinainen käsi jo ojossa, kun edes lähestyin
paikkaa. Ennen putouksille menoa istuin ensin paikallisten miesten
kanssa syömään lounasta heidän kojustaan. Huikopalaa piti saada,
kun olin ollut aamusta asti liikenteessä ja nälkä oli suhteelisen
kova. Vähän aikaa kattoivat, että olenko tosissani tulossa syömään
heidän kanssaan ja istumaan lankkupenkille kattiloiden taakse. Oli
yksiä parhaita possuvartaita, mitä olen Filippiineillä syönyt.
Eniten mua tilanteessa hämmensi niiden miesten toljutus, kun söin.
Asia, mihin ei ole oikein vieläkään tottunut. Eikö ne muka ole
ennen nähneet länkkärinaista syömässä? Tuntuu ihan
hullunkuriselta. :D Vesiputoukset eivät olleet sinäänsä mitenkään
ihmeelliset. Kävin dippaamassa itseni veteen muiden mukana, mutta
mitään wau-elämystä en saanut. Ehkä niillä 50 korealaisella,
jotka siellä olivat paikalla ja kiljuivat, oli jotakin osuutta
asiaan. Löpö
alkoi olla taas suhteellisen lopussa, joten rullailin mäkiä alas
vapaalla. Säästää bensaa, vaikka onkin hitaampi tapa tulla
mäkisiä serpentiiniteitä alas. Ehdin ainakin ihailemaan maisemia
ja vilkuttamaan parille korealaiselle matkan varrella. Saavuin
lopulta Larenaan, jossa kiertelin ja kaartelin. En meinannut sitä
saaren ainoaa supermarkettia löytää mistään, vaikka sitä niin
kovasti mainostettiin tienvarsilla. Löysin kaupan lopulta Larenan
satamasta ja shoppailin itselleni vähän evästä. Menin vielä oman
saari seikkaluni päätteeksi käymään Spring Parkissa, mikä oli
siis käytännössä puiden oksien päälle rakennettu siltakyhäelmä
muutaman näköalatalon ja ravintolan kanss rantahiekkaan ja mereen
rakennettuna. Sieltä tulinkin sitten tukkaputkella 60-70 km
tuntivauhtia takas San Juaniin, että ehdin resorttiin riippumattoon
köllimään ja levyttämään ennen auringonlaskua. Ajoitus,
ajoitus! Riippumattoja oli vain kolme, joten piti olla varaamassa oma
levytyspaikka tiettyyn kellonaikaan. Siksi tuli vähän hoppu. Heh.
Oli muuten aikas upea auringonlasku, Yksi näteimmistä, joita ole
nähnyt. Kävin vielä illan päätteeksi resortin uima-altaalla
vesijumppaamassa ennen nukkumaan menoa.
Muut
veti vielä sikeitä, kun mun piti nousta ylös kuuden pintaan. Olin
ihan intopinkeenä, kun tiesin, että pääsin taas pulikoimaan veden
alle. Kävin hakemassa itelleni aamupalaksi bakerysta banaanikakkua
ja ruokakojusta pähkinöitä ja nuudeleita. Aika perusaamumättö
Filippiineillä sanoisin. Ai niin se jokapäiväinen riisi puuttui
tuosta kombosta! Meitä oli sukeltamassa kaksi nuorta ruotsalaista,
mä ja kolme saksalaista keski-ikäistä sekä yksi snorklaaja
(Suvi). Kun oli laskuvesi, piti tankit ja muut kamat kantaa ihan
kiitettävän matkaa veneelle. Tai siis henksu siellä niitä kantoi.
Mä keskityin löytämään itselleni sopivan märkäpuvun ja
juttelemaan sukeltamisesta (mistä muustakaan) muiden kanssa. Luulin
valinneeni fiksusti, kun menin Sea Pearl Diversin kanssa sukeltamaan.
Noooo, enpä! Kukaan ei sanonut mulle, että vedä buutsit jalkaan
ennen kuin kahlataan veneelle. Kasvusto oli meinaa täynnä m
erisiilejä...mistä voisin tietää, kun olin ekaa kertaa edes
rannalla saatika meressä! Toinen moka firman puolelta tapahtu, kun
laitettiin kamoja valmiiksi veteen menoa varten. En tiedä kenen
vastuulla oli, mutta DI:llä ei ollut ollenkaan mukana omaa
painovyötä. Kolmas (alkeellinen) moka tapahtui, kun mentiin veteen
kamojen kanssa. Mulla eikä toisella sukeltajalla ollut tarpeeksi
painoja, vaikka oltiin ilmotettu ne etukäteen. Täysin uudet
märkäpuvut käytössä firmailla, joten työntekijöiden olisi
pitänyt ottaa huomioon, että silloin tarvitaan myös enempi
painoja. Neopreenin ollessa uutta, se kelluttaa enempi kuin vanhempi
märkkis. Meille annettiin siis kaikki ylimääräiset painot,
jolloin DI jäi kokonaan ilman painoja. DI sai kantaa isoa
kivenlohkaretta mukana painona eikä näin ollen voinut näyttää
meille yhtään mitään millään muotoa tai edes kysyä, että onko
meilla kaikki ok, niin kuin DI:n/ DM:n pitäisi. Olin myös etukäteen
kysynyt, että eihän ne sekoita vasta-alkajia ja kokeneempia
sukeltajia keskenään. Kysyn AINA, koska silloin saan pidemmät
sukellusajat, kun sukellan oman tasosteni kanssa ilman käytön
ollessa tasaisempaa kuin vasta-alkajilla. Kyllä vaan sekoittivat.
Neljäs moka. En tiedä, miten voi firma pyöriä, jos näin
alkeellisissa ja tärkeissä (myös turvallisuuden kannalta)
mokataan. Sukellukset ei myöskään olleet mitenkään ihmeelliset,
vaikka kovasti lupailivat, että paljon nähdään...no ei nähty.
Jäin Suvin kanssa vähän suustani kiinni ja heitin Suvin takas
omalle hotlalle skopolla. Suvi otti mun räpylät kantoon ja hyppäs
taakse. Mentiin suihkun kautta molemmat ja syömään sen jälkeen.
Päädyttiin lopulta juttelemaan noin kuus tuntia...ups. En tiedä,
miten naiset onnistuukin tässä näin hyvin?! Juttelemaan tunti
toisensa perään. Kai se on se seura. Kun seura on kivaa ei sitä
paljoa kelloa katsele. Karmea nälkä oli, joten vedin jätti ison ja
hyvän pitsan, vaikka suhteessa kallis olikin. Oli pakko levyttää
raflassa pari tuntia jo ihan senkin vuoksi, etten päässyt ylös
matalasta sohvanurkkauksesta täydellä vatsalla. Meillä molemmilla
oli paha ruokakooma.
Seuraavana
päivänä taivas repesi hiukan eikä tullut tehtyä muuta kuin
hieman pestyä pyykkiä ja kruisailtua skopolla syömään ulos ja
takaisin resortille. Sateenropina rauhotti mut hienosti
”pika”päikkäreille, jotka venyivät yli kolmen tunnin
pituisiksi. Tulipahan otettua vähän univelkaa takas. Käytiin
illalla syömässä ns. siltaravintolassa. Halpaa kuin mikä ja se
mangokakku! Namnam! Vesi herahtaa kielelle jo pelkästä ajatuksesta.
Saatiin sieltä oma ”koirakin” Brownie. Tuli todella arkana
meidän jalkojen juureen vähän vienosti kyselemään, että josko
jotain tippuisi. Saattoi sitä vahingossa possua vähän tipahtaa
kuonon eteen. :D Koira antoi lopulta meidän molempien rapsuttaa,
mutta häntä pysyi visusti jalkojen välissä. Ei ollut vielä
uskallusta luottaa. Luulenpa, että sitä oltiin kaltoin kohdeltu
jossain vaiheessa. Niin arka se oli.
Koska
kolme päivää oli menny, piti mun ajaa Siquijorin kaupunkiin
pidentämään skopovuokraa. Suvi hyppäs kyytiin ja saatiin
Suvillekin oikean kokoinen potta päähän. Paikalliset ei juuri
kypäriä käytä tai jos käyttävät, roikkuu kaulalenkki auki.
Kypärä tuntui olevan käytössä lähinnä näön vuoksi eikä
siksi, että se saattaisi jopa hieman suojata päätä! Yritetiin
käydä ostamassa Suville laivalippua muutaman päivän päähän,
mikä osoittautuikin hieman mutkikkaamaksi tapahtumaksi. Koska
ferryfirma päätti lopettaa kaiken lipunmyynnin tuolla, ja muuttaa
sekä aikatauluaan että satamaa, jouduttiin ajamaan Larenaan asti.
Päästiinpähän ”ruokakauppaan”. Ostettiin vaan snackseja ja
mehua, kun ei sieltä oikein muuta löytynyt backpackerreiden
tarpeisiin; riisiä ja jauhoja olisi kyllä saanut halvalla. Ajettiin
Coco Crew-resortille varaamaan reissu Apo Islandille. Raha vaan
hävisi tililtä kaikessa hiljaisuudessa luottokortin vinkuessa.
Niillä on siinä resortissa kans oma sukellusshoppi, josta kävin
varaamassa sukellukset Apolle. Vaikutti asialliselta mestalta, mikä
on vähän pakko, jos toimii osana vanhinta, kalleinta ja saaren
isointa resorttia. Kyllä siinä meille pieni kateus iski, kun
katsoi, minkälaiset puitteet siellä resortin sisällä oli, kun
käppäiltiin siellä. Ei mulla tai Suvillakaan, mitkään huonot
puitteet ollut. Ei todellakaan! Toisaalta, jos Coco Crewssa asuisi
viettäisi sitä suurimman osan ajastaan resortin sisäpuolella ja
täten jäisi monet kokemukset kokematta saarella, jotka saatiin nyt,
kun asuttiin muualla. Mun resorttiin oli tällä välin pöllähtänyt
yksi Suomen turkkilais-italialainen. Kaikista niistä guest
houseista, hostelleista ja resorteista, oli se äijä sattunut samaan
huoneeseen ja viereiseen kerrossänkyyn punkkaamaan! Muailma on
pieni. Mentiin Suvin kanssa auringonlaskuksi Paliton Beachille.
Aateltiin, että oltaisiin päästy uimaan ja karistamaan päivän
likakerros pois vilpoiseen mereen. Dippaamaan onnistuttiin kyllä,
mutta vesi oli niin matalalla, että olisi saanut kauhoa aika tosi
pitkälle ja vielä merisiiliruohikon yli, jos oltaisiin haluttu edes
miettiä uintimahdollisuutta. Keskityttiin siis auringonlaskun kuvien
ottamiseen ja ahdistumaan taas kerran paikallisten miesten
toljottelusta. Koska Suomessa tuli tasa-arvolaki tvoimaan tuona
päivänä, päätettiin pistämään elämä risaseksi, ja tilata
(kallis) illallinen: Tilasin kunnon lihahampparin ja cocktailin. Hyi
kun meni rahaa! Hamppari oli kyllä todella mehukas ja maistuva,
Suomen kunniaksi kerrankos! Ps. Suvi oli ihana ja kävi varaamassa
meille etukäteen löhöilyalueelta pöydän tuoksi illaksi. Hyvä,
että kävi! Ei olisi muuten ollut tilaa.
Nukuin
tulevan yön aivan äärimmäisen huonosti ja mielelläni olisin
jatkanut unia kellon soidessa, vaikka olinkin torkkunut jo viimeisen
45 minuuttia. Oli kuuma ja kylmä vuoron perään. Not nice.
Pitkähihasta vaan päälle kolme kerrosta (ulkona oli yli +20C),
että tarkeni. Kävin koppaamassa Suvin skopolla, kun melkein
vieressä asui ja lähdettiin hakemaan aamupalaa siitä ainoasta
paikasta, mikä oli tuohon aikaan auki. Nuudelia, pähkinöitä ja
muffinsia. Ravinto-arvot ihan kohdillaan tuossa aamupalassa.
Tervetuloa Fillippiineille, se riisi vaan puuttui! Mulla päätti
sopivasti toiset fliparit hajota juuri parahiksi, kun olin menossa
täyttämään papereita päivän sukelluksia varten Apo Islandin
reissua varten. Great. Olin ilman minkäänlaisia kenkiä ja täys
päivä edessä. Ei nyt taas mennyt ihan putkeen se aamu siis. Heitin
ne ensimmäiseen roskikseen. Kun yrität vääntää ja kääntää
eri kokoisia märkäpukuja päälle ja pois, siinä tulee takuuvarma
soija! Vähän sama kuin sukkahousujen kanssa. Hirveä säätö ensin
ja lopulta ne on päällä. Mikä parasta, olin ainoa sukeltaja. Muut
snorklaili. Miksi snorklata ja katsoa kilppareita etäisyyksien
päästä, kun niitä voi katsoa ihan vieressä sukeltaessa? Potski,
millä mentiin Apolle, oli mun silmiin todella iso. Pari kerrosta ja
sillain. Kymmenisen delfiiniäkin päätti tulla moikkaamaan meitä
matkan varrella. Upeita eläimiä! Niiden näkeminen oli minuutissa
ohi. Aika nopeesti jengi myös torkku, jotka oli meidän kanssa siinä
alatasanteella. Me muiden joukossa. Tasainen tahti ja aaltojen
kuohina saa aika nopeasti nukahtamaan. Siellä horisontissa se näkyi,
kuuluisa Apo Island. Kierrettiin saaren toiselle puolelle ja potskeja
oli sen verran rivissä, että hyvä, jos tilaa oli. Mä ja mun DI
vedettiin sukelluskamppeet niskaan ja hypättiin veteen. KOKO ryhmä
toljotti mun sukellukselle menoa, kun hyppäsin veteen! Aivan
mielettömän huvittavaa. Eivät olleet nähtävästi ennen nähneet
sukeltajia. Olisiko pitänyt vilkuttaa kaikille? Sukellus oli
kerrassaan upea ja kesti huimat 63 minuuttia, kun sukellettiin niin
matalalla. Näin monta isoa kilpparia ja pääsin ottamaan ihan
lähikuvia, kun kerta kaksisteen ohjaajan kanssa oltiin. Tuli
napsittua sellainen reilut sata kuvaa niistä. Go Pro on kyll'
kätevä, kun se ottaa parissa sekunnissa joku kymmenen kuvaa. Mulla
piti olla aikaa mennä vielä snorklailee, mutta sitten mun olisi
pitänyt ”vuokrata” opas sitä varten. Saarella on nykyään
”snorklausoppaat” ainoastaan sen takia, että aasialaisturistit
eivät tuhoisi koralleja ja koskettelisi kilpikonnia. Yksi opas
neljää turistia kohden. Peukut sille! Mulla tosiaan hajos ne
fliparit, joten yksi miehistön jäsenistä lainasi omansa, kun piti
päästä rantaan ja käppäillä syömään lounasta. Sehän vasta
olisi ollut kamalaa! :D Lounas, mikä ei sellaisenaan mitenkään
ihmeellinen ollut, syötiin kyllä upeissa maisemissa Apo Islandilla
toistaiseksi sen ainoalla resortilla. Saarelle rakennettiin kyllä
kovaa vauhtia uusia taloja ja varmasti pari resorttiakin valmistuu
siinä sivussa. Olin ajatellut mennä ruokalevolle, mutta toisin
kävi. Jostain syystä potskiin ryntäsi kauhea määrä lapsia
hyppimään veteen sen reunoilta. Siitäköhän mulla riemu repesi.
Maksoin kuitenkin Siquijorin saaren kalleimmasta venematkasta ja
retkestä. Olisi sillä luullut saavan unirauhan. Henksu ei oikein
tehnyt asian eteen mitään, kun kävin sanomassa, että mä en ole
mikään maailman lapsirakkain ihminen ja olisi ollut kiva chillailla
täydessä hiljaisuudessa veneessä sen sijaan, että kuuntelin
tunnin huutoa ja kiljuntaa. Sain vastaukseksi lähinnä päiden
pyörittelyä. Jatkettiin lopulta matkaa toiselle sukelluskohteelle.
Toinen sukellus oli todella todella rentouttava, vaikken fisuja juuri
nähnyt. Lilluttiin ja leijaltiin vain upeiden korallien yli koko
sukellus. Mieli lepäsi parin päivän edestä siinä tunnin aikana!
Potski takas kohti Siquijoria. En siinä aamupöpperössä ollut
tietenkään muistanut ottaa mun lokikirjaa mukaan ja sukellus shoppi
sulki ovensa sopivasti viideltä, joten Suvi skopon takapenkille, sen
ja oman resortin kautta tuhatta ja sataa takaisin Coco Crewhen. Ajoin
takas skopolla noin 80 km/h keskimäärin 40 km/h alueella. Upsii.
Siinä kuulu vaan whum, kun ajoin ihmisistä, skopoista ja autoista
ohi. Hyvin ehdin. Jäi mulla jopa kolme minuuttia vielä aikaa
täyttää lokikirjaa! Kyllä se loppumatka meni aika lailla
juoksuksi resortin sisällä eikä ollut mikään lyhyt matka
juostavaksi. Marssin tän episodin jälkeen respaan maksamaan
loppuosan (kun varausmaksun olin jo aikaisemmin maksanut) ja hyvä,
ettei jalat menneet alta! Luulin maksavani sukelluksista ja ja
veneretkestä yhteensä noin 50 euroa, en satasta. Respa, jonka
kanssa yritin ensin asiasta keskustella alkoi vänkäämään asiasta
eikä edes suostunut kuuntelemaan mua. Jouduin useasti pyytämään,
että saanko puhua loppuun. Huomioikaa, että kyseessä oli kuitenkin
saaren kallein hotelli, missä huonehinnat on sellaista 200 eurosta
ylöspäin! Lopulta väänsin itkua ihan turhautuneisuuttani, kun
sekä sukellus shoppi eikä hotelli suostunut kumpikaan ottamaan
vastuuta siitä, että mulle oli annettu väärää infoa! Pakko se
oli maksaa ja lähetin hotellin johtajalle valituskirjeen. Tuskinpa
koskaan tulee mitään rahaa takaisin. Toki kyseessä on pieni
rahasumma, mutta väärin perustein mulle myyty reissu, kun hinta
olikin toinen, mitä oltiin sanotttu. Matkalla takas ja omalle
resortille, nappasin mukaani tienvarsi kojusta kahdella eurolla uudet
fliparit. Että voi pienet asiat tehdä onnelliseksi! Mua ootti
pienimuotoinen kaaos huoneessa...vähän hiekkaa ja suolavetistä
tavaraa lattialla räpylöiden ja kameroiden kanssa. Olin ne vaan
heittänyt, kun olin hakenut mun lokikirjan. Se tavaramäärän
putsaaminen ja peseminen on aina se aikaavievin ja ikävin homma.
Nälkä oli kans aivan valtava! Mentiin Suvin kanssa syömään taas
siihen sillan juuressa olevaan iltapaikkaan. Saatiin koiruliseuraa
niinkö aina. Kai se aika helposti kävi, kun Suvi rapsutteli kaikki
ne koirat läpi, jotka vaan lähettyvillä aina oli! :D Saatto sieltä
jotain taas pöydältäkin tippua alas koirien nenän eteen joka
kerta. Brownie tunnisti meidät ja uskaltautui olemaan vähän
rohkeampi. Antoi jopa rapsuttaa ja hännänkin näin vienosti
heiluvan. Hitsit, kun ei tullut kuvaa otetuksi. Naurettiin sitä jo,
että Suvi pistää jonkun näköisen koirien suojatalon pystyynkin!
Olisin sen Brownien voinut hyvin adoptoida, jos olisin suoraan tullut
takaisin Suomeen. Paikan pitäjät anto sille joka ilta ruokaa, joten
nälässä se koira ei kyllä ollut. Kukaan ei sitä kuitenkaan
virallisesti omistanut.
Oltiin
edellisenä päivänä spotattu hienot hiekkasärkät keskellä
merta, kun ajeltiin ohi. Vähän riskaapeliä, mutta otettiin mun
järkkäripokkarikamera mukaan, jotta saatiin kuvia. Mageita kuvia
tulikin! Hiekka oli ihan samettista, mutta sitä oli kans sitten
IHAN JOKA PAIKASSA. :D Opetin myös Suvia käyttämään snorkkelia.
Fiilistelin ja tulin ajatelleeksi sitä, kuinka kaipaankaan
sukelluskeskuksessa työskentelemistä. Käytiin myös hieronnassa.
Suvi oli ainakin ihan taivaissa sen jälkeen. Mä otin thaimaalaisen
hieronnan, mikä on enempi niksauttelua, naksuttelua ja venyttelyä
kuin varsinaista lihasten hierontaa. Teki kyllä hyvää saada
pikkasen paikkoja auki. Onhan sitä rinkkaa tullut muutama kerta
kannettua tässä reissun aikana. Hieronta myös laukasi mulle
migreenin seuraavaksi päiväksi, joten alotin päivän kevyestui
aamupalalla resortilla. Se pekonin tuoksu ja maku! Oli ihanaa saada
syödä jotain muuta välillä kuin pelkkää paahtoleipää.
Mangosmoothie oli myös hintansa arvoinen! Päivä meni hyyyyvin
pitkälti nukkuessa migreenia pois. Kävin sen verran illalla
resortin piha-alueella, että pulahdin iltauinnille uima-altaaseen.
Jaaa takas nukkumaan. Toimii!
Lähdettiin
Suvin kanssa vielä kiertämään saarta mun viimeisenä päivänä aikaisin
aamusta. Tuli nähtyä uusiakin juttuja, mutta hyvin pitkälti
ajeltiin vaan skopolla ja pysähdyttiin hetkeksi välillä
hengähtämään. Käytiin mulle myös ostamassa lauttalippu ja
shoppailtiin paikallisesta supermarketista evästä matkapäiviä
varten. Etta pystykin vasyttaa niin paljon viiden tunnin ajamisen
jälkeen. Suvi meinasi nukahtaa pystyyn ja lähti ottamaan päikkärit.
Mä lähdin penkomaan 2nd hand vaatekojuja, josko olisin
tehnyt niistä viime hetken löytäjä, kun kerta eurolla ja kahdella
sai vaatteita ostettua ja tiesin, että reissu tuli viemään tästä
eteenpäin vain päivä päivältä enempi rahaa. Loppupäivän
käsipyykkäsin ja yritin kääntää mun cv:tä englanniksi
tuloksetta, koska istuin sitä ”raflassa” tekemässä muiden
keskellä. Alkuilta meni siis ihan rupatteluksi muiden kanssa, joten
cv kääntämishomma jäi siihen. Vielä vimeinen illallinen
rantaravintolassa auringonlaskuineen. Piti olla nätti ilta eikä
sateesta tietoakaan. Niin säätiedotus sanoi. Saatiin sapuskat nenän
eteen ja juuri silloin alkoi sade. Är ja pur. No syötiin sitten
lopulta seisten meidän sapuskat melkein käsikynkässä pienen
ruokakatoksen alla. Oli se mangokakku silti yhtä hyvää, vaikka
muutaman sadepisaran verran tulikin vettä lisukkeeksi. Oli haikeaa
hyvästellä meidän ”oma” Brownie-koira. Hitsit, miten ihana ja
suloinen koira!
TJ0.
Nyt se loma oli virallisesti ohi. Mä vaihdoin myslijukurttihedelmä-
aamiaisen läskipannareihin eli banskupannareihin siirapilla
viimeisen päivän kunniaksi. Olin edellisenä iltana höpötellyt
kahden saksalaisen kanssa, jotka olivat kertoneet, että lähtivät
jatkamaan matkaa seuraavana päivänä niin kuin mä. Onneksi löysin
nämä saksalaiset poijjaat vielä aamulla. Sain soviittua diilin,
millä pääsin todella halvalla satamaan sen sijaan, että olisin
yksin maksanut tricyclen skopon palautuksen jälkeen. Löpöä
tankkiin just sen verran, että oli tyhjä, kun menisin palauttamaan
skopon ja kymmenen minuutin pikapakkaus. Done! I was ready to go! Mä
ajoin ja palautin skopon Siquijorin satamaan ja pojat otti mun
rinkan, repun ja kaksi kypärää kantoon niiden tricycleen. Jaa
toisen kypärän olisi varmaan pitänyt ehkä olla mun päässä eikä
edellä ajavassa tricyclessä. :P Huristelin
poikien ohi palauttamaan skopon ja ne nappas mut kyytiin Larenaan
menoa varten. Mun tartti pojille ostaa vaan kaljat ja tää juttu oli
silllä kuitattu. Maksoi mullle noin kaksi euroa kymmenen euron
sijaan. Easy. Larenan satamassa ei ollut mitenkään selkeesti
merkattu noita tiskejä samaan tapaan kuin Tagbilaranissa, joten
saatiin juosta satamarakennuksesta erilliseen rakennnukseen maksamaan
tämä kuuluisa satamamaksu. Ei siis minkäänlaista kylttiä
missään. Perus filippiiniläistä. Onneks ei ollut
aikataulullisesti mitään hätää. Ehdin mä kuvaamaan viittä
pientä koiranpentuakin siinä matkalla takas.
Tagbilranissa
ei onneksi tarvinnut kauheasti juosta enää tiskiltä toiselle.
Neljän sijaan vaan kahdelle. Vähän olin kyllä huolissani siitä
löytäisikö mun rinkka oikeaan lauttaan edellisestä, kun kaikki
laukut merkataan vaan tarroin ja tarrat ei aina ole sitä parasta
laatua. Mä sain ”nauttia” koko matkan Cebulle merisuolan ja
veden roiskinnasta, koska satuin saamaan paikan sellaisesta kohtaa
lautan yläkannelta, mihin sopivasti ne roiskui. Tulipa päivän
suola-annos saatua. Lautan saavuttua satamaan tapahtui pieni kohtaus
yhden miiehen toimesta. Yritin tälle pariskunnalle, jotka istui mun
nenän edessä 30 sentin päässä kirjaimellisesti, nätisti ja niin
kohteliaasti kuiin vain kykenin sanomaan, että oisko mahdollista,
että olisivat olleet vähän vähemmän kiinni toisissaan. Kukaan
aasialainenhan tähän ei olisi ikinä puuttunut naamansa
menettämisen pelossa, vaikka niiden naamoista kyllä näki, ettei
asiaa hirveen hyvällä katsoneet. No mies ei ollut tästä sitten
tykännyt hyvää, kun asiasta olin näitisti sanonut ja päätti
tarttua mua satamassa ranteesta todella lujaa, kun sattumalta
kohdattiin laukkuja odotellessa. Huusin päästämään irti eikä
kukaan ympärillä tehnyt mitään! Kirosi ja uhosi minkä ehti.
Tuloksena mulla oli kahden tunnin kipu vasemmassa ranteessa. En
osannut ollenkaan valmistautua tällaiseen ja turruin tilanteesta
täysin hetkeksi. Tajusin asian vasta myöhemmin. Mun piti mennä
julkisilla Cebun kentälle, mutta toisin kävi. Ilmainen shuttle
bussi kulki vaan toiseen suuntaan eli mulle väärään suuntaan
tietysti, joten se suunnitelma loppu siihen. Löysin onneksi pari
aussi backpackeria, jotka odottivat uberia. Olivat menossa lähemmäksi
kenttää majoittumaan yöksi ja sain hommattua itselleni sitä
kautta kyydin kentälle asti! Mikä onni! Cebun liikenne, kun oli
aika kaaottinen enkä usko, että olisin päässyt ajoissa muuten
kentälle, jollen olisi ollut valmis maksamaan lyhyestä matkasta
kymmeniä euroja. Kentällä maailman typerin käytäntö on, että
jokainen matkustaja joutuu maksamaan ns. lentokenttäveroa. Summa
riippuu siitä, onko kyseessä kotimaan lento vai kansainvälinen.
Sain maksaa 750 pesoa tyhjästä, mutta ilman kuittia maksusta ei ole
mitään asiaa eteenpäin passin tarkastukseen, tulliin ja
turvatarkastukseen. Pelkkää korruptiorahaa sanoisin. Hyvä rahan
lypsämiskeino hallitukselta. Pakko tähän väliin laittaa, että
turvatarkastus oli yksi löyhimmistä, mistä olen mennyt läpi,
joten en yhtään ihmettele, että salakuljetus on niin helppoa
nykyään. Hyvä, jos mun laukkuja edes katsotiin koneelta ja
vesipullo meni helposti täytenä läpi ilman minkäänlaista
tutkimusta. No problem. Sain taas oman penkkirivin koneessa, koska
kone oli käytännössä tyhjä niin kuin menomatkallakin. Lentoemot
eivät olleet herättäneet mua ruualle, vaikka lapun olin heille
siitä erikseen jättänyt ja vielä maininnut asiasta yhdelle
lentoemoista. Niin ei. Sain todellakin pikasyödä mun sapuskan ennen
koneen laskeutumista viidessä minuutissa.