Ensifiilikset Filippiineistä ja Malapascua-saari

Cebun kenttä on tosi pieni. Ainakin tuloaula. Perus tropiikkimesta. Toisaalta eipä saarikaan ole niin iso. Oli pakko vaihtaa kentällä pesoja, että pystyin liikkua eteenpäin yhtään millään. Minkäs teet. Ostin myös paikallisen sim-kortin 10€:lla, mikä sisältää rajattoman netin sekä jonkin verran puheaikaa ja tekstiviestejä. Otin taksin bussiasemalle ja suhteellisen lyhyt matka kesti ikuisuuden, koska ruuhka täällä on aika eri, kun meidän aamuruuhka. Vaihdoin kans rahaa matkalla paikallisessa rahanvaihtopisteessä. Isojen kaupunkien ulkopuolella ei ole automaatteja ollenkaan. Täällä menee habalhabalit, tricyclet, skootterit, autot ja bussit yhdessä rivissä. No melkein. Hyppäsin suoraan bussiin kohti Mayaa. Ilman ilmastointia oli halvempi. Säästin 80 senttiä. Avomallinen bussi niin meinasin siinäkin jäätyä, kun oli aamu. Sai vetää pitkähihasta päälle ja sarongia kaulan ympärille, vaikka sulki lasit eli ”ilmastoinnin”. 4,5h ja kolme pientä pysähdystä. Sain jännätä, että ehdinkö käymään vessassa ennen kuin bussi starttaa ja lähtee. Onneks lipunmyyjät osaa suurin piirtein katsoa, että kaikki on kyydissä. Kesti 4,5h mennä Mayaan. Yritin kovasti torkkua koko matkan, mutta aika tyngäksi jäi, kun en löytänyt hyvää asentoa. Mayan ”port” on vain tie, joka päättyy merelle. Kovasti yrittivät pyytää 800 pesoa (noin 15€) yksityisveneestä ja sanoin, että nä-ää, ootan mielummin kaks tuntia julkista (mikä makso 130 pesoa eli noin 2,5€) kuin maksan itteni kipeäksi 30 minuutin venematkasta. Odotin lopulta 3h tuntia. Merenkäynti oli myös kova, joten odoteltiin myös tuulen laantumista hetken aikaa. Ehdin myös väitellä paikallisen kanssa siinä samalla. Kovasti oli tarve saada rikottua 500 peson seteli 100 peson seteleiksi. Sanoin, että mulla on sulle vaihtaa, mutta ehtona on, että julkinen vene saarelle lähtisi heti. Ei onnistunut. Dämet. Otti sitten skopon alle ja lähti vaihtamaan rahaa jonnekin pidemmälle, kun tuli puolen tunnin päästä takaisin. Ei mulla ollut kiire.

Pääsin Malapascuaan ja sain huomata aika pian, että kartassa näkyvät tiet olivat enempikin pikkuruisia hiekkakujia, joista puolet puuttu kartasta. Yritä siinä sitten löytää kujaa keskellä kylää ja etsiä hostellia. Onneksi saari on pieni, jos tulee eksyttyä. Vain 2 x 1 km kokoinen. Sain mä muutaman kerran kysyä, että jaamisää?? Mua oltiinkin vähän varoteltu, että saarella paikalliset eivät ole niitä ystävällisempiä. Ei siellä ihmiset mitenkään töykeitä ollut, mutta epäaito hymy paistoi välillä aika hyvin läpi. Guest house Budget Inn oli tosi jees. Tosi kivat veljekset! Ihan huippuja. Tosi lungi meininki eikä ressanneet mistään. Huoneessa oli tosi mageesti rakennettu sängyt koko huoneen leveydeltä kahteen tasoon. Vähän niinkö kapselimaisesti ja jokaisella oli ”ovena” verho. Lattiatilaa ei pahemmin ollut, joten siellä oli rinkat aika sikin sokin välillä ja vaatteita roikkui milloin missäkin. Tuuletus oli ainakin kunnossa! Kaksi seinään rakennettua fania oli 24h päällä ja lisäksi huoneessa oli viisi erittäin tehokasta fania lisää. Vessat ja suihkut oli siistejä ja toimivia, vaikka sijaitsivatkin eri rakennuksesta. ”Olohuoneessa” / respassa oli kolme riippumattoa ja paljon istuintyynyjä, joilla ottaa lungisti. Ainoa, joka keskellä päivää paikalla huoneessa oli yksi israelilainen äijä, jonka kanssa aloin juttelemaan ne perusjutut läpi: Mistä tuut, minne meet, kuinka kauan oot reissannut / aijot reissata...Äijän nimi oli muuten GUY! Vähänkö hassua! :) Kävin syömässä kuuluisassa Gin Gini'ssä, jossa on muuten saaren ainoa kunnolla toimiva nettiyhteys. Kauhea nälkä ja tietämätön annoksien koosta, tilasin kanaa sweet and sour kastikkeessa sekä jälkiruuaksi suklaabanaanipannukakun. Siinä oli tällä tytöllä syömistä! Pannukakku oli kokoluokkaa kaksikertaa meidän länkkäripannukakun kokoinen, mutta usalaista mallia eli paksu. Oli aika tosi namnam! Ehdin juuri sopivasti vielä päärannalle katsomaan auringonlaskun ennen pimeäntuloa. Sitten olinkin aika hukassa, kun en tiennyt, mistä kujasta kääntyä ja minne, että pääsin takaisin hostellille. Muutaman harhaanmenon jälkeen löysin vahingossa itseni melkein hostellin vierestä. En kyllä olisi halunut seikkailla pimeässä yhtään enempää sen jälkeen.

Kävin aamulla kiertelemässä sukellusfirmoja läpi ja fiilistelemässä niiden viboja tunnelmaa. Päädyin lopulta Little Mermaid Diving Centerille. Santi oli aidosti rehellinen kaikesta: säästä, näkyvyydestä, merenalaisesta elämästä, hinnoista (jopa ”juoksutti” mut pikapikaa toimistoon hakemaan alennusta hollantilaiselta pomolta!), sukellusromppeiden kunnosta...Santi vaikutti myös todella mukavalta ja iloiselta persoonalta. Sain kaikin puolin hyvät vibat paikasta ja koin, että se oli mulle oikea paikka sukeltaa. Kävelin takas hostellia kohti (ja tällä kertaa hieman vähemmän eksyneenä) ja oli taas nälkä. Guest house on tosi lähellä kylän toria ja siinä kulmassa on pieni ravintola / kauppa nimeltään Harley Jean Store. Muutama aurinkovarja sekä muovituolia ja -pöytiä. Sain yhden elämäni parhaimmista grillatuista kanan rintafileistä. Liha ihan suli suussa. Maksoi about 1,5€ grillattujen kasvisten kanssa. Eikä varmasti ollut tehotuotettu! Todennäköisesti ihan saman päivän lihaa. Kävin sapuskan jälkeen nappaamassa Guyn mukaan hostellilta ja suunnattiin kohti Villa Sandraan. Oltiin molemmat kuultu, että siellä voi kattoterassilla hengailla riippumatossa ja hörppiä koktaileja. Ei ollenkaan paha tapa viettää kuuma iltapäivä. Villa Sandrassa on myös ravintola sekä muutama huone, jos on fiilistä majoittua paikkaan, missä soi hyvä reggae aamusta iltaan. Mä päädyin lopulta Mango Floatiin juomien sijaan. Mango float on yhtä kuin pakasterasiaan tehty keksi-vanilja-mango-jäätelö kerrosleipäjäätelöhöskä. Muistuttaa vähän puffettia, mutta enempi keksiä. Riippumatto, jäätelöä, hieman auringonpaistetta ja reggaeta taustalla. Aika voittamaton yhdistelmä. Pala taivasta. Guy vaan nauro mulle, kun näki mun onnellisuusasteen maistaessani tuota jäätelökeksiyhdistelmää. Ei siihen kauaa mennyt, kun sen paketin tuhosin. Kamoon, jäätelöä hei! Siinä riippumatossa keinuessa tais tulla otettua muutamat torkutkin. Kuinka elämä voikin olla yksinkertaista ja ihanaa! Käytiin illalla pelaamassa bilistä eli katsomassa kumpi meistä on huonompi. :D Otettiin matsi vastaan kahta muuta länkkäriä ja ne peittos meidät ihan sata nolla tietysti. Ne oli vanhempia eli niillä oli enempi kokemusta. Sillä me meidän häviö yritettiin selittää. Kovasti kyllä tsempattiin ja saatiin jopa melkein kaikki pallot pussiin...no mutta parhaamme yritettiin. Sitä mä mietin, että miten ne on saaneet pari painavaa bilispöytää rahdattua saarelle, jonne pääsee vain aika köykäisillä veneillä, mutta paikalliseen elämänmenoon ja merenkäyntiin täydellisillä pooteilla. Paljoa kyllä niillä kapeilla kanoottimallisilla veneillä mitään bilispöytiä rahdata. Kuultiin myös, että jossain oli paikallinen disko, ystävänpäivä kun oli. Ei ollut vaikeaa löytää, piti vain seurata bassoa. Open air disko paikallisella koriskentällä. Omat juomat (= limut) kainaloon ja sisälle. Jaksettiin me pomppia tunnin verran paikallisen teknon tahtiin ja sitten loppu voimat. Paikalliset muistuttavat alkuun hyvin paljon suomalaisia baarissa. Nojailevat minne voivat aluksi ja ne uskaliaat, jotka tanssilattialle uskaltautuvat, huojuvat vain puolelta toiselle. Jonkun piti sielläkin se tanssiminen aloittaa, niin päätin olla eka! Ha! Hiki siinä tuli, vaikka kello oli lähemmäs puolen yön ja lämpötila ”vain” +25. Muutaman muun länkkärin mä näin siellä tanssilattian joukossa kans huojuvan. Ei tosin ollut niitä vaikea bongata, kun äijät olivat reilusti päätä pidempiä kuin paikalliset. Oli pakko sanoa kiitos ja hyvää yötä. Levyttäminen vie niin paljon voimia, joten oli aika tehdä sitä hieman lisää.

Seuraavat kaksi päivää odottelin vain hyvää sukellusäätä. Satoi ja paistoi, tuuli ja oli pilvistä. Kaikkea mahdollista siis. Käytin ajan hyödyksi; nukuin ja söin. Mitään en noina kahtena päivänä saanut aikaiseksi. Ei sillä, että olisi tarvinnutkaan. Taisin mä pyykit viedä pyykättäväksi. Ei vaan jaksanut tehdä mitään. :D Sen huomasin saarella kans nopeasti, että ilman kosteus oli ihan minimaalista eikä hyttysiä ollut ollenkaan. Paitsi sen yhden päivän sateen jälkeen. Iltaisin sain vetää kans pitkähihaista päälle, tuli vilu. Sukelluksille piti olla kello soimassa 3.45 yöllä. Juu-u. Mitä sitä ei intohimonsa eteen tekisi. Hait liikkuvat juuri auringonousun aikaan, joten veneellä piti olla sukelluskohteelle menossa ennen viittä. Koko vene torkutti kapteenia lukuunotttamatta. Hyvä niin, että kapu pysy hereillä! Mä sain vetää kaksi märkäpukua päällekkäin, että edes tarkenin mennä veteen. Olin meinaa ihan yksi iso jääpuikko 45 minuutin venematkan jälkeen. Oli aika jännä tunne hypätä täysin pimeään veteen ja sukellella 30 metriin katsomaan Threser Sharkeja. Kivaa pohjassa kyhjöttäminen ei kuitenkaan ollut kylmyyden vuoksi, mutta kyllä se vaan silti kannatti! Piiiiiiiiiitkät pyrstöt niillä hailla oli ja upeita eläimiä! Hait oli tosin pienempiä kuin ajattelin. Sellasia pari metrisiä ”vaan”. Kahdeksan bongasin noita otuksia ja kaksi isoa devil rayta! Wau...!!! Sukelsin kahtena päivänä yhteensä kuus sukellusta. Vähän väsy oli noiden kahden päivän jälkeen, mutta erittäin onnellinen olo. Mulla oli ihan huippusukellusporukka ja DM! Michael ja Santi olivat ihan mahtavia sekä persooniltaan että duunissaan! Paljon naurua ja pelleilyä sukellusten välissä. Näin veden alla TODELLA paljon sellaista, mitä en ollut ennen nähnyt kuten merihevosia, erilaisia nudibrancheja, matoja ja käärmeitä. En tiedä, miten pystyi bongaamaan noin hyvin ja pieniä juttuja! Kai se on vaan se harjaantunut silmä sitten...

Vikan illan vietin ruotsalaisen, Santin ja Michaelin kanssa. Paikalliselta snäkäriltä burgerit matkaan ja discoon. Rakastan paikallisten tapaa hypettää 90-luvun hittibiisejä. Täällä olen kuullut ne KAIKKI ja laulaa hoilattanut mukana. Uudemmat biisit on taas vastaavasti miksattu huonoiksi teknoversioiksi. Ja tää paikallinen karaoke! Siihen tottuu... :) Sisällä dormi-huoneessa oli niin kuuma yöllä, että hain vain lakanapeiton sisältä takastullessani ja nukuin muutaman tunnin hengausalueella ulkosalla. Paljon miellyttävämpää ja viileämpää. Pari hyttystä kyllä sai vatsansa täyteen mun verta, mutta hyvää unta ei haitannut tuossa kohtaa edes nuo inisijät.

Nenu kohti Singaporea ja Filippiinejä

Hostellilla paikalliset olivat yhtä mieltä siitä, että kentällä pitää olla vähintään viisi tuntia aikaisemmin sen takia, että siellä oli rakennushommia meneillään ja yksi kiitoteistä on suljettu niiden vuoksi. Enemmän ongelmaksi muodostui myös mun lähtöaika, koska lensin seuraavana aamuna aikaisin ja kentällä piti olla keskellä yötä. Illan jämän käytin lämpimässä suihkussa ja koneella hyvän nettiyhteyden parissa. Jumituin myös juttelemaan parin muun travellerin kanssa. Tietysti. Siinä meni mun yöunet. Ehdin mä pari tuntia torkuttaa. Sain jopa sovittua luotettavan tuktuk-kuskin hakemaan mut keskellä yötä hostellilta. Ei ollut vaikeaa kuulla, millon tuktuk tuli. Heräsin järkyttävään bassoon. Kukaan ei ole ikinä ajoissa missään ja nyt kuski oli valmis hakemaan mut kahdelta. Tuli vähän hoppu. Kentällä oli järkyttävä määrä ihmisiä ja tuntu, että olin tehnyt oikean päätöksen ottaessani runsaasti aikaa kentälle. Noin tuntia myöhemmin olin checkannut itseni lennolle, tullut läpi kahdesta hyvin löyhästä turvatarkastuksesta, passin tarkastuksesta ja tullista. Siitä ihmismäärästä huolimatta! Ymmärrän kyllä, että ei paljoa tarvitse, kun kaaos on valmis kentällä ja aikaa kuluu hetkessä. En silti varaisi viittä tuntia kentälle. Kolme riittää. Tulipa täytettyä emercency contact info ensimmäistä kertaa ikinä checkatessani itseäni lennolle. Hetken kävi mielessä, että onkohan kaikki nyt ihan hyvin. Toisaalta ei sitä voinut alkaa murehtia. Istuin viimeisessä penkkirivissä ja tietysti sen ainoan oikeasti isokokoisen vieressä. Otti vielä kengätkin pois...siinä jäi aamupala syömättä tulla lennolla. Päätin keskittyä leffojen katseluun. Suomalaisena ärsyynnyin hieman siitä, että henkilökunta oli jatkuvasti kyselemässä onko kaikki hyvin! Siis jatkuvasti. Meinasin sanoa, että mulla on kaikki hyvin, kun lakkaatte kyselemästä onko kaikki hyvin. En sanonut.

Kaikki oli niin kliinisen siistä Singaporessa! Tunsin olevani jo kentällä kuin hienoimmassa hotellissa! Niin suuri ero ja kontrasti oli Singaporen ja Sri Lankan välillä. Kaikki puhuvat hyvää englantia ja ihmiset ovat valmiita auttamaan pyytettömästi. Ensimmäinen ongelma tuli eteen jo kentällä. Olin nätisti luottanut siihen, että kentällä vaihdetaan Sri Lankan rupioita ja saisin dollareita vaihdetuksi. Ei vaihdettu, joten mun matka tyssäsi siihen. Tai niin luulin. Kävelin infotiskille ja kerroin, että on mulla dollareita ja rahaa, mutta ne on Timon hallussa ja oottaa mua Doverin MRT-asemalla. Info-äijä anto mulle kaks dollaria MRT-tä varten. Kuinka kiitollinen olinkaan! Kävelin reippain askelin MRT:n lippukiskalle ja totesin, että multa puuttuu 60 senttiä. Eräs ihana nuori nainen sitten antoi tuon 60 senttiä mulle, että pääsin jatkamaan matkaani ja tapaamaan Timoa. Timon olen tuntenut noin 14 vuotta eli lukiosta asti. Mies on vaan lähtenyt maailmalle heti lukion jälkeen! MRT on se helpoin tapa liikkua Singaporessa. Ainakin halvin, kun tulee lentokentältä. Olipa ihana nähdä kaveria! Käveltiin Timon asuinpaikkaan yhdelle Singaporen yliopiston kampuksista. Kuuma suihku ja ”puhtaat” vaatteet tuntuvat aina yhtä hyvältä paikasta toiseen siirtymisen jälkeen. Paras oli kuitenkin vasta edessä. Saisin pestä kaikki vaatteet oikeassa pesukoneessa pesuaineen kanssa ainaisen käsipyykkämisen sijaan! Kuinka hyvältä voi puhdas pyykki tuoksuakaan! Pieni suuri arjen ilo, jota arvostaa, kun on tien päällä. Koska nälkä oli kova, mentiin yhteen kampuksen rafloista ja tilasin itelleni quinoasalaatin. Olin valmis maksamaan mitä vain tuoreista vihanneksista. Salaatti rousku, maistoin sitruunan ja grillatut kasvikset! Puhdas ja tuore ruoka, toinen asia mitä arvostaa taas aivan uudella tavalla. Ensimmäinen tuoresalaatti kuukauteen! Ensimmäinen päivä Singporessa meni siinä. Nukahdin helposti mukavaan sänkyyn (ikean kerrossängyt) hostellilla Footprintsilla. Sain mahdollisuuden nukkua pitkään.

Tiestysti olin ensimmäisten joukossa hereillä ennen kasia. Heräsin meinaa aivan järkyttävään olkapääkipuun. Jokainen liike teki kipeää. En juurikaan pystynyt nostamaan kättä tai liikuttamaan sitä kunnolla. Kiva. Kun en ollutkaan vielä ollut tässä vaiheessa yhtään kipeä. No siinä se roikku mukana. Menin alas aamupalalle ja tarjolla oli perinteinen hostelliaamiainen; valkoista paahtoleipää, voita, hilloa, uht-maitoa, sokerimuroja, teetä ja kahvia. Täyttivät ne siihen asti, että näin Timon. Mentiin IKEA:an lihapulla-lounaalle. Lihapullat tarjoiltiin perunoiden ja puolukkahillon kanssa. Sain juoda jopa kivennäisvettä, vaikkakin ikea-versiona. Jälkiruuaksi tietysti pehmis! Jotain kotoista. Löysin alakerran ruokakulmauksesta mm. Wasan-näkkäreitä, joulupipareita, geishaa, minttusuklaata, punajuuria ja hillosipuleita. Aika mahtavuutta. Ostin näkkäreitä. Käveltiin Ikealta taidealueelle ja näyttelyyn. Taitelija oli tehnyt tosi upeita teoksia purukumista. Sekä kolmiulotteisia että perinteisiä tauluja. Niin yksityiskohtaisia! Käytiin myös toisessa näyttelyssä, joka oli juuri avautunut. Tom of Finlandin posterihan se siellä nökötti seinällä! Otettiin MRT Harbour Frontiin, josta Timo lähti himan kautta töihin ja mä jäin shoppaamaan. Metsästin itselleni kunnon hippilasit. Isot lautaset. Hitto, että shoppailu voi olla uuvuttavaa! Kävin syömässä ison kipon maukasta tomaattikeittoa salaattibaarissa ja jälkiruuaksi iso smoothien Boostista. Vatsa kiittää! Pääsin lopulta takas hostellille noin kahdeksalta illalla. Valvoin pitkään, kun yritin keksiä, mitä tehdä Filippiineillä. En tiennyt muuta kuin, että lennän Cebuun. Pääsin lopulta nukkumaan vasta puoli kolmelta yöllä. Jäi yöunet lyhyeksi siltä yöltä.

Olin sopinut taas lounastreffit Timon kanssa. Käytiin syömässä paikallisessa food courtissa. Käveltiin sieltä Bugisin alueelle, mikä on Singaporen Kallio: värikkäitä taloja ja ihmisiä, pieniä pikkuliikkeitä vieri vieressä, sekoitus vanhaa ja uutta. Käveltiin sieltä vanhaan leffateatteriin, Golden Theatheriin. Teatterille pitää osata mennä, jotta paikan löytää. Vanhanaikainen lipunmyyntitiski, popparit sai paperipussissa ja penkit teatterit olivat varmaan 70-luvulta. Oikein old fashion style. Fiilistelin. Käytiin kattomassa leffa Michelle ja Barack Obaman ensitreffeistä. Koska mikään ei toisaalta Singaporessa ole kauhean kaukana, kannattaa usein kävellä jos matka ei ole kuin pari MRT-pysäkkiä. On paljon nopeampaa. Käveltiin Little Indiaan ja Mustafa Centeriin. Siellä ne kaikki Singaporen intialaiset piileskeli! Mustafa Centeristä löytäää kaiken. Se on yhtä isoa hyllyä hyllyjen jälkeen viidessä kerroksessa. Se on myös auki 24/7 ja sen kyllä huomasi. Tavaraa oli ahdettu kaikkiin mahdollisiin paikkoihin (vaikkei ollut edes tilaa), hyllyt pursivat tavaroita, mistään ei mahtunut ohi ja ihmisiä oli hulluna liikkeellä. Koska mun hostelli oli Little Indian kulmilla, Timo saatto mut takas hostellille. En olisi kyllä halunut kulkea yksin pimeällä sillä alueella satojen intialaismiesten keskellä. Naisia en juurikaan nähnyt. Pakkasin rinkan ja kävin suihkussa. Luulin, että mulla olisi ollut aikaa syödä rauhassa ja ottaa jopa pikatirsat, mutta ne sai jäädä väliin. Kukaan ei oikein tuntunut tietävän, milloin viimeinen MRT lentokentälle menisi, joten oli pakko lähteä liikenteeseen klo 22.30. Monet sanoivat, että vika MRT menisi yhdentoista pintaan, joten en halunut ottaa riskiä siitä, että en ehtisi viimeiseen ja joutuisin maksamaan taksin kentälle. Multa meni tasan tunti kentälle: kävelyyn hostellilta MRT:lle, kahteen linjanvaihtoon ja lentokenttäjunalla kulkemiseen. Jouduin odottamaan checkin:in aukeamista puolisen tuntia. Olin liian ajoissa kentällä. Hieman huolestuin, kun portin luona ei juurikaan ollut ihmisiä ja tiesin, että iso kone olisi lähdössä. Syy siihen oli yksinkertainen. Meitä lensi noin 30 tuolla yölennolla. Jokainen sai oman penkkirivin koneessa. Mä vedin heti vaakatasoon, kun pääsin koneeseen. Nukuinkin erittäin sikeästi. Heräsin vain syömään jäätelöä! Oli mulle ensimmäinen kerta, kun saan jäätelöä yläilmoissa.