Yksinkertaisuutta ja vaaranpaikkoja

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet hyvinkin kiireisiä. Ei niinkään ehkä töiden puolesta, tilanne on tasaantunut ja rauhoittunut, vaikka asiakkaita riittää. Ei ole enää samanlaista huirmurysää kuin joulun ja uv:n aikaan. :D Olen enemminkin suunnannut katseeni jo tulevaan kesään ja silmät ristissä ”metsästänyt” kesätöitä. Työharjoitteluhakemuksia olen hakenut jo joulukuusta asti...! Stressiä on siis aiheuttanut tämä ainainen työhakemusten täyttö. Voisiko tylsempää hommaa olla? Varsinkin, kun niihin käyttää paljon aikaa ja näkee oikeasti vaivaa eikä ole mitään varmuutta siitä, että lukeeko joku edes koko hakemuksen. Olen ehtinyt noin 30 hakemusta ehtinyt rustata erilaisiin hommiin: Linnanmäelle, vuokrafirmayrityksiin, kahvila- ja ravintola-alan hommiin, erilaisiin kaupan tehtäviin sekä toimistohommiin. Pieniin ja isompiin firmoihin.

Elämä on täällä yksinkertaisempaa kuin länsimaissa enkä ole tulevaisuudesta millään tavalla poissulkenut ajatusta ulkomailla asumisesta pidemmän aikaa. Ihmiset ovat onnellisia paljon vähemmästä eivätkä juuri valita. En ole ainakaan kuullut. Olen ehtinyt jo monet kerrat miettimään, mitä myyn tavaroistani Suomessa, joilla en tee mitään. Toki niistä saa hieman rahaa, mutta enemminkin tavaran vähyys vapauttaa henkisesti. Olen itse hyvin pärjänyt rinkan sisällöllä syyskuun alusta ja silti tuntuu, että tavaraa on aivan liikaa. Toki olisihan se kiva, että tiettyjä asioita saisi täällä, kuten kunnon pesukoneen tai raejuustoa ostettua kaupasta, mutta ilman niitäkin on pärjännyt. Tyytyväisyyden tunteen kun saa muistakin asioista kuin tavaroista.

Saarella on toki myös omat vaaran paikkansa, vaikka tämä paratiisi onkin (ainakin joidenkin mielestä). Suurimmat onnettomuudet tapahtuvat skopoilla, joko ihmisten tai eläinten yhteentörmäyksessä. Täällä saa varoa eritoten kissoja ja koiria ilta-aikaan, muutamaa lehmää ja kanaa taas aamuaikaan. Sattuvat tuohon työmatkalle sopivasti. Joku on kuulema nähnyt peurankin. Eläimet ovat täällä kaikki lemmikkieläimen statuksella, joten niitä varotaan, vaikka itseen sattuisi kaatuessaan.

Kaksi pahaa esimerkkiä löytyy skopo-onnetomuuksista kerrottaviksi. Toinen tapahtui noin kuukausi sitten eräälle tutulle miehelle. Tarkemmat yksityiskohdat jääköön piiloon. Toinen pyöräilijä (”paikallinen”), täysin kännissä kaahanut osui tuttuuni hänen ollessa ajamassa kotiinsa illalliselta. Kaahari oli yrittänyt onnettomuuden jälkeä poistua paikalta siinä onnistumatta voimakkaan humalansa takia. Tuttuni kuljettiin ambulanssi speedboatille Samuille sairaalaan ja suoraan leikkauspöydälle. Häneltä murtui leuka ja poskiluut muutamasta kohtaa. Leikkauksessa hänelle asennettiin silmäkulmaan sekä poski- ja leukaluuhun suuret määrät metallia, jotta luut saatiin takaisin kasaan. Hänellä oli vain aivotärähdys ja hyvin onnekas kaveri sinänsä, sillä muita naarmuja ei tullut! Ei naarmun naarmua! Hän on nyt joutunut muutaman viikon pitämään rautoja suussaan ja olemaan nestedietillä, mutta selviää muuten täysin. Hän selvisi ilman päänsisäisiä vammoja. Lasku tosin kipusi nopeasti yli 140, 000 THB:n.

Toinen tapaus sattui jo viisi vuotta sitten, jossa henkilö oli kaatunut pahasti omalla pyörällään. Yksityiskohdista en sen enempää osaa sanoa, koska hän ei niitä itsekään muistanut. Hän joutui koomaan pariksi viikoksi ja perheelle kerrottiin, että tuskin selviää, vaikka nuori onkin. Vammat ja murtumat olivat niin pahat: mm. useita kallon murtumia. Sairaalalasku kipusi yli 1,000,000 THB:n. Toipuminen kesti pitkään, käveleminen ja puhuminen jouduttiin opettelemaan uudestaan, mutta muutaman vuoden jälkeen useista leikkauksista ja onnettomuudesta on muistona enää pieni alue toisella puolella päälakea, jossa ei ole tuntoa. Muuten elämä on normalisoitunut täysin ja hän on päässyt takaisin rakkaansa harrastuksensa, sukelluksen, pariin.

Itse olen saanut muutaman kerran pelästyä toisten turistien takia liikenteessä, koska olen joutunut lyömään jarrut pohjaan 40 km tuntivauhdista heidän ajattelemattomuutensa takia. Onneksi ei ole skopo pahasti lähtenyt luisumaan vaan olen selvinnyt vain säihkähdyksillä. NIin ja skopon korjaaminen ei maksa täällä juuri mitään: uuden jarrupalan ja uusien peilien vaihto maksoi ruhtinaaliset 350 THB.

Se kuuluisa visarun

Education-viisumilla saa maassa tosiaan olla vain kolme kuukautta. ED-viisumia saa pidennettyä kyllä. Suomessa suurlähetystöstä vain ”unohdettiin” mainita, että pidennystä saa vain viikon verran ja siihen tarvitaan uusi paperisota. Onneksi älysin tämän tarpeeksi ajoissa. Ei muuta kuin visarunia järkkäämään. Tuli loputa pirun kallis reissu. Tässä alla selostus siitä, miten visarun käytännössä toteutuu aikatauluineen:

SINNE

1) Vertaile hintoja matkatoimistojen välillä (1300-1600 THB vene + minubussi Penangiin)

2) Iltalautta klo 21 Surat Thaniin, josta lava-autotaksilla väli-aikaiselle pysähdyspaikalle klo 4.30 aamulla, odotusta 30 min.

3) Toisella lava-autotaksilla kyyti bussi-asemalle, odotusta 1,5h

4) Minibussilla Hat Yaihin Etelä-Thaimaahan 5,5h, odotusta 30 min

5) Minibussilla Thaimaan rajalle, passintarkastukseen ja leimat

6) Minibussilla Malesian rajalle, passintarkastukseen ja leimat, kamojen läpivalaisu

7) Minibussilla yli 6h Penangiin

PENANGISSA

1) Yö majapaikassa ja seuraavana aamuna Jim's Placeen

2) Passi ja 1500 THB Jimille, loppupäivä hengailua

3) Seuraavana päivänä klo 14 takas Jim's Placeen hakemaan passi 90 päivän turistiviisumilla

4) 2h odotusta ennen matkan jatkamista takaisin

TAKAS

1) Minibussilla Malesian rajalle, passintarkastukseen ja leimat, noin 4,5h

2) Minibussilla Thaimaan rajalle, passintarkastukseen ja leimat

3) Bussiasemalta yöbussi Chumphoniin 8h

4) Paikallisella taksilla 20 km satamaan, odotusta 1,5h aamuyöllä

5) Lautta takas saarelle 3,5h

Laskin, että reissu tuli kokonaisuudessaan maksamaan noin 135€!!! Yövyin halvimmassa mahdollisessa, mutta siistissä hostellissa House of Journeyssä (290THB/yö) kaksi yötä. Paikka oli ihmeen vaikea paikka löytää, mutta paikkansa puolesta sopivan lähellä kaikkea. Hostelli on vain muutaman vuoden vanha. Monia erikoisia (hyvällä tavalla) tehtyjä sisustusratkaisuja oli tehty. Lattiana toimi esimerkiksi valkoiset murukivet, joihin oli askelmiksi laitettu puulankkuja. Tiiliseinät oli jätetty sellaisiksi, mikä loi paikaan kivaa kontrastia. Pariskunta, joka hostellia pyörittää, osasi neuvoa hyvin kaiken tarvittavan. Todella ihania ja ystävällisiä! Ainoan miinuksen joudun antamaan siitä, että etuterassilla ihmisten viettäessä iltaa, kuuluvat kaikki äänet läpi rakenteista sekä tupakan haju tunki ajoittain sisään ainakin siihen alakerrassa sijaitsevaan huoneeseen, jossa punkkasin.

Penang on yksi maailman Unescon perintökohteista. Mulle Penang näyttäytyi harmaana, saasteisena, kosteana ja hiostavana pienehkönä paikkana. Länkkäri-ikävään se helpotti kyllä vähän, koska sieltä löytyi Mäkkäri, Pitsahut, KFC sekä Basket&Robin ja muutamia länsimaalaisia kauppoja kuten Espirit, H&M sekä Marc & Spencer. Varsinaista tekemistä Penangissa ei ole paljoa, jos on aikaa yhden päivän verran eikä halua maksaa itseään kipeäksi päästäkseen toiselle puolelle saarta.

Ahdisti nähdä niin monta sataa autoa kerralla. Vähän kuin Kehä ykkösen ruuhkat, mutta vain jatkuvana loputtomana letkana. Kaipuu saarelle ja hiljaisuuteen alkoi välittömästi. Ihmiset Penangissa ovat ystävällisiä ja puhuvat englantia sekaisin intian kanssa. Mitä sitten tehdä tuon yhden päivän aikana Georgetownissa? Pieni kameramuseo oli todellakin pieni, mutta valokuvauksesta kiinnostuneelle erittäin mielenkiintoinen ja jopa aikaa vievä! Toinen paikka, jos haluaa vierailla ja viettää iltaa on Komtar, Penangin korkein rakennus. Komtarissa on näköalatasanne ja ravintola-baari, jonne voi mennä ihailemaan näkymiä, jos budjetti antaa myöden. Jos kuitenkin haluaa pysyä maantasalla, kannattaa auringonlaskettua suunnata Little Indiaan syömään aitoja intialaisia ruokalajeja. Itse pidättäydyin naan-leivässä ja kanassa. Suurin osa Penangissa asuvista ihmisistä on intialaista syntyperää, joten jos intialaisesta ruuasta tykkää, saavat makunystyrät uusia hajuja ja makuja tässä kahden kadun muodostamassa ruokapyhätössä. Little India itsessään on suurempi alue, mutta intialaisruokaravintolat keskittyvät pääasiassa Queen ja King Streetin väliin.

Lautan reuna kun osui laituriin, tunsin olevani kotona. Ryntäsin saman tien suihkuun. 24h hikoilua takana oli ihan tarpeeksi. Mun piti tehdä kaikkea kivaa, mutta Nukkumatti vei voiton jopa nälästä. Pomppivassa yöbussissa kun en nukkunut silmäystäkään. Loppuvapaapäivän vietin oikein rattoisasti syöden ja hieronnassa käyden.


PS. Jos olette maanteitse hakemassa/ uusimassa turistiviisumia, takastullessa saattaapi hyvin olla, että teiltä kysytään, onko näyttää 20,000 THB käteisenä. Aika normaali toimenpide meinaa siellä. 20,000 THB on laskettu siten, että sillä pitäisi pärjätä 3 kk:ta eli tuon turistiviisumin voimassaoloajan.