Sadetta, sadetta ja vähän lisää vielä

19.-26.1

Nukuin noin yhteen päivällä, koska en saanut yöllä nukuttua mm. siksi, että huoneeseen eksyi muutama hyttynen oven alta (ja tietysti vain mun kimpussa), oli liian kuuma (avain piti laittaa sähkölukkoon, josta valo tuli ja kukaan pitänyt valoja päällä yöllä sekä ac toimi sitä kautta), huoneeseen tuli kaksi uutta asukkia keskellä yötä sekä liikenne ikkunan oven takana loppui myöhään. Myös univelka vaikutti asiaan. Kylmään suihkuun ja tuktukilla kohti kaupunkia. Paikallinen juna-asema näytti ihan hylätyltä siis perus aasialaiselta juna-asemalta. Oli pakko käydä tarkistamassa etukäteen, ettei sitten seuraavana aamuna ole ihan hukassa kiireen keskellä. Kävin paikallisessa pankissa vaihtamassa isompia seteleitä pienemmiksi ja sain aivan valtavan nipun! Ei ollut muuten mitään hajua, missä päin kaupunkia olin saatika, että olisin ollut kartalla. Löysin supermarketin ja apteekin kuitenkin kaikkien pikku kojujen keskeltä. Täälläkin tiet ovat keskittyneet liikkeineen yhteen alueeseen; yhdellä on pankkeja, toisella elektroniikkaliikkeitä, kolmannella vaatteita ym. Jäin juttelemaan paikallisen miehen kanssa. Yritti myydä vaimonsa tekemiä vaatteita keskustassa. Vaimolla oli kuulema räätälipaja Colombossa. Halusin maistaa kovasti paikallisia pasteijoita (rotti) ja kysyin häneltä neuvoa. Löysin pienen etsinnän ja kaaosmaisen liikenteen keskeltä parikin paikkaa, mistä näitä kyseisiä pasteijoita tai taikinanyyttejä sai. Kaikissa on oli suolainen curry-pohjainen tahna sisällä. Namnam! Oli taas tuskaisen kuuma päivä, joten otin tuktukin takaisin hostellille. Päädyin sapuskalle hostellinpitäjän suosittelemaan paikalliseen Samiiha Family-nimiseen ravintolaan. Annos maksoi maltaita (700 rupiaa eli 4,60€), mutta siitä olisi syönyt neljä! Annos oli ihan valtava! En päässyt edes puoleen väliin. Lautanen oli halkasiltaan ainakin 40 cm ja sapuskaa siinä oli kymmenen sentin pinon verran! Loppuilta meni koneella ja kamoja pakatessa. Hostellin pitäjä oli niin ihana, että sain jättää repun verran tavaraa ilmatteeksi säillöön kolmeksi viikoksi. Vähän keveni rinkka! Tai no vähän edes... :D Nyt olin täysin yksin huoneessa koko yön, mut en tietenkään saanut unta. Nyt niitä itikoita inisi vieressä kaksin verroin ja meteliä oli tietysti vielä enempi autotiellä!

Aamulla tuli tosi kiire...täällä kun ei taas ole kenelläkään kiire mihinkään ja aikataulut ovat vähän sinne päin. Rinkka selkään ja tuktukilla juna-asemalle. Joidenkin paikallisten aksenttia on muuten tosi vaikea ymmärtää! Se kävi ainakin omalla kohdalla selväksi juna-aseman lippuluukulla. Colomboon lippu maksoi 40 rupiaa, (25 senttiä) Mount Laviniaan 50. Myyjä oli vaan, että ”I need to make it even.” Olin vaan, että what? Tarkoitti kysyä, että löytyykö multa 10 rupian kolikkoa, kun annoin sille kolme 20 rupian seteliä. Onneksi olin ajoissa paikalla. Virallinen lähtöaika junalle oli klo 7.34, mutta juna tulikin jo klo 7.22. Sekaan vaan. Juna oli siinä vaiheessa jo aivan täysi. Tai niin luulin. Ihmisiä tunki ovista sisälle, vaikkei tilaa ollut. Siellä sain olla sitten jalat ristissä, välillä sivulle päin ja tai muuten vaan jalat kiertyneenä. Seisomapaikalla tietysti melkein puolitoista tuntia. Yritin mahdollisimman paljon nojata myös peppu edellä rinkkaan, joka oli maassa, ettei tulisi kähmityksi. Se kun on täällä miesten ”etuoikeuksia” ahtaissa tilaissa. Muutaman kerran käsi kävi takapuolella, lieneekö tarkotuksellista vai ei. Tilaa ei ollut laittaa edes käsiä oman kehonsa viereen, joten en jaksanut alkaa asiaa enempi tarkistamaan ja kummastelemaan. Siinä junassa muuten piti todella tietää, missä jäädä pois melkein vauhdista joillakin asemilla. Mount Lavinia sattui olemaan tuon mun junan päättäri. Onneksi myös vastapäätä mua istui ihana paikallinen nainen, joka ei paljoa englantia osannut, mutta soitti kaverilleen, joka neuvoi, miten pääsisin juna-asemalta hostellille ja mitä se kustansi. Itsepäisenä lähdin tietysti kävelemään hostellia kohti. En varmasti maksaisi vajaan kahden kilometrin taksikyydistä 200 rupiaa (1,5€). Lopulta oli pakko luovuttaa noin puolessa välissä ja maksaa 100 rupiaa.

Saavuin aamulla yhdeksän pintaan Mount Laviniaan, kävin äkkiä ulkosuihkussa ja lähdin kohti Colomboa. Suunnistin paikalliselle päätielle etsimään bussia. 101-bussin kyytiin avoimesta takaovesta ja 30 rupiaa maksumiehelle käteen. Likainen ja kuuma nahkapenkki odotti istujaansa. Otin jopa torkut bussissa! En voi kyllä suositella bussia yhtään, jos kärsii vähääkään matkapahoinvoinnista. Aika pomppusta oli meno ja äkkipysähdyksiä. Aikaa saa varata 45-60 minuuttia 40 km matkaan. Mikä on aika hyvin näillä liikennevälinemäärillä. Pelkästään Colombossa on tuk tukeja 500 000! Kyllä. Puoli miljoonaa! Noihin lähelläpiti-tilanteisiin on oppinut, että ne ovat vain osa paikallista liikennekulttuuria. Toki kolareita tai ainakin kolhuja tulee päivittäin. Täällä tuk tukit ja skootterit menevät väleistä, joista mahtuvat juuri ja juuri. Välillä samaa tekevät autot ja bussitkin, vaikkei tilaa olisi. Jäin Colombo Fort-juna-aseman kohdalla pois ja kävin kysymässä hieman neuvoa, miten nähdä Colombo päivässä läpi parhaiten.

Kävin pienellä läheisellä buddhalaisella temppelillä. Juttelin pitkän tovin paikallisen munkin kanssa. Oli tullut munkiksi 10-vuotiaana ja munkkiutta oli takana 20 vuotta. Kertoi myös paljon buddhalaisuudessta. Oli kovin harmissaan siitä, että munkkeja on kovin vähän enää Sri Lankassa. Noin 25-35 000 yli 20 miljoonan väestöstä. Eurooppalaisilla on ollut siinä suhteessa kuulema huono vaikutus. Eurooppalaiset ovat tuoneet mukanaan ajatuksen materian tärkeydestä; ostetaan tavaraa ja painotetaan fyysistä hyvinvointia. Henkinen hyvinvointi on jäämässä taka-alalle. Ennen Lankalla perheet saivat useita lapsia, mutta nyt on tärkeää vain saada molempia sukupuolia yksi. Munkeiksi ei siis yksinkertaisesti riitä tarpeeksi poikalapsia.

Reissun päätarkoitus oli kuitenkin saada vaihdettu rahaa pankissa. Eipä onnistunutkaan ihan noin. Pankeilla sattui olemaan jonkinlainen lomapäivä. Just great. Oli pakko käydä vaihtamassa sellaisessa vaihtopaikassa. Sain lopulta hyvän kurssinkin vielä. Olisi pitänyt vaihtaa enempi. No minkäs teet. Kuumotti ihan tarpeeksi muutenkin kävellä 70€ rupioiksi vaihdettuna keskellä ihmisvilinää. Heilutin itselleni tuk tukin ja näytin paperilta, mitä halusin nähdä. On osoittautunut hyväksi keinoksi kommunikoida paikallisten kanssa, joilla englannin kieli on välillä todella hukassa. Ei taideta kouluissa opettaa englantia? Yritti saada 2000 rupiaa tunnilta, kun paikallisille se on 800 rupiaa. Valkonaamahintalisä. Sanoin, että ei onnistu. 1000 rupiaa tunnilta niin tulee kaupat. Kävin puolentoista tunnin kierroksella ympäri kaupunkia kuskin kanssa katsomassa ne tärkeimmät nähtävyydet. Tuli ehdottomasti halvemmaksi kuin, että olisin nähtävyydeltä nähtävyydelle ottanut aina uuden tuk tukin. Olisi jäänyt myös paljon infoa saamatta. Toki yritti lopussa viedä mut katsomaan jotain jalokiviä ja onlyfiveminutesonlyfiveminutes. Sanoin suoraan, että mulla on vähän erilainen budjetti, mitä sillä on mielessä enkä ole ostamassa mitään, vaikka oltaisiin puoli tuntia. Oli ottavinaan vähän nokkiinsa, kun jäi siitä kaupasta provikka mun kohdalta saamatta. Maksu ja heipat sanoin siinä vaiheessa.

Länkkäreitä bongasin tänään vain kaksi. Sen sijaan kiinalaisia ja japanilaisia oli jonkin verran. Näin jopa mäkkärin kultaiset kaaret yhdellä pääteistä! Vastaan on tullut Burger King ja KFC:kin. Hinnat on 4-5€ aterialta, sen mitä ulkomainoksista olen luntannut. Kysyin taas neuvoa paikallisilta, mistä löytäisin bussin takaisin Laviniaan. Ensin kolme miestä kävivät pitkä keskustelun keskenään, etteivät vahingossakaan lähettäisi mua väärään suuntaan ja lopulta kävelin kolmen nuoren naisen kanssa loppumatkan oikealle pysäkille. Olivat kuulema lomalla Colombossa. Toiset 45 min takaisin kotikylään. Meinasin mennä ohi, kun jäin tuijottelemaan elämää bussin ovien ulkopuolella. Juttelin illan Andyn (NZ) ja Danielin (BR) kanssa reissaamisesta, valokuvaamisesta ja elämästä yleensä loppuillan hostellilla. Andy oli saanut pienen haavan ollessaan kiipeilemässä. Oli lopulta infektoitunut niin pahasti, että jouduttiin leikkaa ihoa ja vähän lihaksia veke nilkasta. Tikkejä sai odottaa kuulema viikon. Andyn oli ollut tarkoitus kiertää Lanka ja mennä Intiaan, mutta saa odottaa sitä nyt ainakin kolmisen viikkoa. Daniel taas tekee töitä vaihtaen maata ja paikkaa. Pääasiassa valokuvausta ja rakennushommia. Lähti seuraavaksi Intiaan ja Nepaliin raksahommiin. Hostellista 50 metriä meni kans junarata. Sai kuulla melkein joka tunti junan menevän ohi. Läpi yön. Ääni ei ole kovin hiljainen täällä junilla, koska junat ja radat ovat siinä kunnossa, missä ovat. Ei muuten mitään, mutta se oli ainoa paikka päästä myös rannalle. Tarkistin kolmeen kertaan molempiin suuntiin, ettei junaa ollut tulossa ennen kuin ylitin radan. Kävin vaan kääntymässä ja pällistelemässä. Jotenkin hauska kontrasti täällä toi juna-rata muutenkin. Elämä on junaradan varrella. Paikalliset asuu kylki kyljessä junaradan varsilla, palmupuumetsä kasvaa, riisiviljelmiä löytyy tai sitten kaikessa yksinkertaisuudessaan vaan ylitetään teitä.

Seuraavana aamuna kamat kantoon ja kohti juna-asemaa. Suuntana etelä ja Hikkaduwa 90 minuutin junamatkan päässä. Piti hypätä klo 8.50 lähtevään junaan. Hienosti kyllä myivät 2.lk paikan mulle hintaan 140 rupiaa (noin 90 snt), mutta junassa sellaisia ollutkaan. Ainakaan tossa junassa. Kävelin junamestarin luo ja sanoin, että en aijo maksaa 2lk. lipusta, jos sellaista ei kerta ole. 3lk. lippu olisi maksanut puolet eli 70 rupiaa. Luokilla on kuitenkin iso ero täällä matkustaessa. 3lk:ssa hyvä jos mahdut junaan laiturilta ja et roiku puoliksi ulkona (mikä ei siis tuulen viren kannalta ole ollenkaan huono juttu) ja 2.lkssa saattaa jopa olla puolityhjää ja päästä istumaan tavaroiden kanssa. Junahan tietysti lähti tällä välin. Seuraavaa sain odottaa melkein kolme tuntia, koska oli myöhässä melkein tunnin. Ja vain siksi, etten suostunut kaksinkertaista hintaa periaatteen vuoksi. Säästin huimat 45 senttiä! Hikkaduwassa jäi pois tosi paljon länkkäreitä. Turistimestahan se oli. Kävelin hostellille 1,5 km, koska en halunut maksaa tuktuk-kuskille 1,5€ siitä kyydistä. Liian kallista. Hyi! :D

Siis onneksi saavuin ajoissa paikalle. Olin toki varannut sängyn dormista etukäteen, mutta kappas kun mun varausta ei ollut missään. Toisen tulijan nimi vaan reippaasti ylli ja mun nimi siihen tilalle. Pari muuta tuli mun jälkeen ja hostellin pitäjä joutu käännyttää ne ovelta ettimään muuta yösijaa. Mä sain yläpunkan, minne oli vähän hankalaa kiivetä ylös ja alas ilman minkäänlaisia tikapuita tai tasanteita.

Hikkaduwan rannan edessä on pienen pieni koralliriutta, mikä tuhoutui tsunamin myötä. Koralli ei ollut juuri päässyt kasvamaan, vaikka erittäin hitaasti koralli kasvaakin, koska näin jopa paikallisten tallovan sitä ja seisovan päällä! Ihme, että siellä oli edes kaloja varsinkin, kun yksi paikallisista syötti niille pullamössövehnäleipää yhden turistin kanssa, joilla ei ole mitään käsitystä asioista. Yritin sitten käydä kohteliaasti sanomassa, että tuollainen syöttäminen tuhoaa ekosysteemiä. Että ne kalat kuolee aika nopeasti, kun vehnäleipä ei ole niiden oikeaa ravintoa. Huusi vaan takaisin, että saan painua takaisin kotimaahani. Etten tiedä asioista mitään, että hän on kalamies, kyllä hän tietää. No ainakin sain sen yhden ainokaisen turistin lopettamaan koko homman ja miettimään hetkeksi asioita. Sain siis tehtyä päivän hyvän työn. Saman tien alkoi myös kaatosade. Jopa paikalliset olivat ihmeissään, koska nyt on kuivakausi. Vettä tuli sen verran lujaa alas, että hostellin pihalle muodostui joki ja fliparit lähti vaeltamaan. Pojat päättivät ottaa ilon irti, kun läpimärkiä kerta olivat jo valmiiksi ja pelasivat futista.

Sade taukosi ja mä lähdin käymään paikallisella punttiksella saman tien varrella, missä asuin (siinäkin tiellä piti ylittää raiteet). Muutama paikallinen pelästyi, kun etsin poliisiasemaa. Kyselivät kovasti onko jotakin sattunut. Eräs äiti ja tytär pysäytti oman tuktukinsa ihan vaan kysyäkseen onko kaikki kunnossa. Syy siihen oli se, että poliisiaseman vieressä oli hyvä paikallinen halpa ruokapaikka. Äiti ja tytär antoivat mulle kyydin raflan eteen tuktukillaan. Olin ainoa asiakas. Ehkä liian aikasin liikkeellä päivällistä ajatellen. Annos oli valtava! Jaksoin syödä vain kolmasosan siitä, joten otin loput mukaan iltapalaksi. Kävelin ostamaan tuoreen ananaksen ja mangon. Maksoivat euron yhteensä. Että oli makeita. Sulivat oikein suussa. Ilta meni vaatteita kuivatellessa ja muiden kanssa hengatessa. Vettä ripotti pitkin iltaa, mutta loppui kuitenkin yöksi. Lähdin muun porukan kanssa illalla paikalliseen rantabaariin (Chili), joka osottautui vain meidän ulkomaalaisten juottolaksi. Aika nopeasti poistun paikalta, koska en jaksanut katsoa sitä menoa. Kävelin 2,5km, koska jälleen kerran en halunut maksaa tuktuk-kyydistä ylihintaa enkä ollut siinä mielen tilassa, että olisin jaksanut alkaa väittelemään ja tinkaamaan yhtään kenenkään kanssa.

Aamulla edellisillan ruoka ja hostellin aamupala täyttivät sopivasti. Kävin vuokraamassa skopon ja lähdin ajelemaan. Kävin ensiksi tsunami-museossa. Sri Lankassa kuoli yli 50 000 ihmistä tuolloin. Kyllä siellä museoissa itku tuli, kun katsoi kuvia kuolleista ihmisistä, joukkohaudoista ja menetetyistä läheisistä. Toimi myös infokeskuksena sille, miten tsunami muodostuu ja mitä pitäisi tehdä, jos huomaan meren vetäytyvän ulospäin. Tsunami-museo pysyy pystyssä lahjoitusten turvin. Suuntasin seuraavaksi kilppareiden luo. Luulin meneväni katsomaan pieniä poikasia, joita sitten kasvatetaan vähän isommiksi ensin ja vapautetaan takaisin mereen. Siellä oli noin kymmenen pientä (2x3m suurimmillaan) betonista tehtyä allasta, joissa toki oli pieniä kasvavia poikasia, mutta myös isoja! Isoin kilppari taisi olla pituussuunnassa yli metrin mittainen! Paikan on tarkoitus kouluttaa ihmisiä...ei nyt ihan tehnyt tehtäväänsä.

Lähdin siitä Galleen 20 km päähän, koska se olikin niin lähellä. Pysähdyin mennessä ja tullessa kuvaamaan kaikenlaista. Gallessa kävin vain katsomassa linnoituksen. Oli kyllä hieno! Kauaa en Gallessa ollut, koska sade oli ihan just alkamassa. Ajelin sitten rauhassa takaisin päin pienessä sateessa. Onneksi oli kuoritakki! Aurinko alkoi taas pilkistämään pilvien takaa ja pysähdyin paikalliseen leipomoon. Leipomoa pitää noin 80-vuotias pariskunta. Rouva kuulema leipoo ja mies toimii testimaistajana. Oli banaanikakkua, kanelikakkua, suklaakakkua, inkiväärikakkua. Mä maistoin banaania. Oli tositosi hyvää eikä maksanut se iso pala kuin vähän yli euron. Siinä vieressä sattui olemaan hyvä rotti-paikka, joten istuiduin alas ja söin kaksi rottia ekstra chilillä. Ei sitä osaa oikein enää syödä mitään ilman chiliä. Pilvisyydestä ja sateesta huolimatta mä paloin käsivarsista ja vähän yläselästä. Parkkeerasin skopon hostellin sisäpihalle ja otin tehopäikkärit. Saman tien varrella oli iso Suomen lippu yhden hotellin edessä. Kävin kysymässä siitä. Tuli ilmi, että paikallinen, joka hotellia piti, oli asunut Suomessa viimeiset 32 vuotta! Jumituin sitten koko loppuillaksi puhumaan sen kanssa suomea. Todella outoa. Sain paljon selville paikallisesta elämästä ja elämäntavasta. Sänky oli illalla ihan pommin jäljiltä, kun olin käynyt aina vaan kääntymässä ja jouduin raivaamaan itselleni tilaa, jotta pystyin nukkumaan. Aamulla oli aikanen herätys junalle.

Länkkäreitä oli taas tosi paljon. Suurin osa meni kuitenkin vain Galleen. Mä jatkoin matkaani Weligamaan. Yövyin kukkulalla 3 km Weligaman virallisen keskustan ja surffikeskuksen välissä Palm Hillsissä. Mun on huone oli käytänössä paikallisten talossa. Eteinen, olohuone ja mun huone yhdellä seinustoista. Mä ihastuin suihkuun. Se oli rakennettu tiilien sisään ja sieltä tuli ulos puolikas bambu, josta vesi tippui. Oma huone. Rauha. Hiljaisuus. Weligamassa skopon vuokraaminen osoittautui vaikeammaksi, mitä luulin. Oli vaan puhelinnumeroita, että soita, jos haluat vuokrata. Löysin lopulta vuokraskopon yhdiltä sivukujista. Ihan kunnollisen. Vuokrasin sen suoraan kolmeksi päiväksi, koska täällä skopo helpottaa todella paljon elämää. Kävin kiertelemässä ja kaartelemassa. Tutkimassa keskustaa ja löysin jopa yhden buddha-patsaan kukkuloilta. Jumituin taas osaksi päivää sukelluskeskukselle juttelemaan sukeltamisesta yhden DI:n ja toimistotyöntekijän kanssa. 4h meni taas helposti, hups. Yksi saksalainen kävi kyselemässä sukelluksista jossain vaiheessa ja luuli, että mäkin työskentelen siellä! Hassua. Näytin kuulema siltä. Öö..okei! :D Varasin sukelluksen seuraavaksi aamuksi.

Jänskätti suhteellisen paljon mennä laittamaan kamoja valmiiksi, kun edellisestä sukelluksesta oli vuosi. Samalla tavalla kaikki palautu kuitenkin nopeasti mieleen kuin pyörääkin ajaessa. Pullot ja muut vietiin rantaan tuktukilla, millä muullakaan. :D Lähti kaksi veneellistä. Sen verran pieniä pootteja, että just mahtu kuus ihmistä sukelluskamojen kanssa kyytiin eli tarpeeksi isoja. Se, mistä en tykännyt oli se, että DM Svetlana keskittyi ottamaan selfietä go pro:llaan jo matkalla kohteelle sen sijaan, että olisi kiinnittänyt huomioita meihin maksaviin asiakkaisiin! Kun olet vastuussa, omaa kameraa ei todellakaan oteta mukaan! Never! Vaikka kaikki toki tiestysti sukeltavatkin omalla vastuulla ja kirjoittavat siitä paperinkin, niin ei. DI Jami puolestaan otti kyllä kaikki huomioon ja auttoi kamojen kanssa sekä teki kaiken niin kuin pitikin turvallisuusasioissa. Ongelma tuli siinä vaiheessa, kun huomasin sukelluksella hänen ottavan ison ravun pois kolostaan ja häiritsevän muuta merenelämää. IKINÄ IKINÄ IKINÄ ei kosketa mihinkään! PISTE. Suututti. Paljon. Täällä tosi moni uusi tuore sukeltaja haluaa vaan päästä sukeltamaan ihan sama näkeekö mitään vai ei. Mulle se ei vaan riitä enää, vaikkei sukelluksia takana olekaan vasta kun 65. Kun on nähnyt millasta sukeltaminen voi parhaillaan olla. Toki katson asioita myös eri kantilta kuin suurin osa, kun on tehnyt työharjoittelut kahdessa sukellusfirmassa. Sitä tietää paaaaaaaaaaaaaaljon enempi ja osaa kiinnittää huomiota asioihin ihan toiselta kantilta kuin ”normi”sukeltaja. Toki kokemus eri paikoista tekee saman. Sukellus Sri Lankalla ei ole erityisen hyvää. Toki riippuu tietysti paljon säästä. Nyt tosiaan pitäisi olla kuivakausi ja vettä on tullut kuukauden edestä. Vähän samaan tapaan kuin Koh Taolla ja muualla Thaimaan itäpuolella. Näkyvyys on vain 3-5 metriä. Parhaimmillaan 10 metriä. Vähän sama kuin Suomessa sukeltaisi.

Vettä tuli taivaalta. Välillä aurinko paistoi. Hyvässä raossa lähdin käymään Mirissassa, kun se kerta vieressä oli (6km). Mirissa on enempi paikka niille, jotka haluavat löhötä rannalla. Weligama on THE MESTA, jos haluaa surffata. Kävin Mirissassa varaamassa itselleni 90 minuutin hieronnan Badora spa:sta seuraavaksi päiväksi. Tuo kaatosade rajoittaa aika hyvin tekemistä, joten pysyttelin omassa guesthousessa. Kävin illalla syömässä yhden britin kanssa rantapaikassa. Viereen istui paikallisia kalastajia syömään ja juomaan. Arak on paikallista viskiä, jota vetivät sitten kaksin käsin. Yksi kalastajista näytti humalassa ihan Jack Sparrowlta. Jopa huojui siihen malliin! Siinä sitten vaihdeltiin peruskuulumiset, että ollaanko naimisissa ja onko lapsia ym. Yksi kun kuuli, etten ole vielä naimissa, ehdotti heti naimakauppoja. En voinut olla repeämättä nauruun. :D

Simahdin lopulta saman tien, kun pääsin takasin. Menin Mirissaan hieman ennen hieronnan alkua...vaan pällistelemään. Eipä ollut paljon nähtävää. Hieronta oli ihan rentouttava, muttei mikään ihmeellinen. 90 min maksoi 3000 rupiaa eli noin 18€. Tulin takas ”koti”kunnalle. AVM Cream House on ihan paras paikka käydä vetämässä vitamiinit nassuun lassien, mehun tai smoothien muodossa. Mehuja on varmaan lähemmäs sata erilaista, joten ei pitäisi valikoima loppua kesken. Saa myös hyvät rotit, kotut ja spring rollit. Halvalla. Avokado maksaa 70 rupiaa (eli 50 senttiä), omenat saman verran, mango 40 rupiaa (eli 30 senttiä)...muutaman pari päivää olen vaan ollut, kun ei voi oikein muuta tehdä sateen vuoksi. Pesin eilen pyykit käsipyykkinä ja tottakai auringon paiste loppu sillä sekunnilla, kun sain pyykit narulle kuivumaan. Of course. Satanut on siitä saakka. Nyt yritän epätoivoisesti kuivattaa edes osan vaatteista kahden tuulettimen avulla kosteusprosentin ollessa yli 90. Se siitä kuivasta kaudesta täällä.

Matkaan lähden, matkaan lähden...

Viimeiset kaksi viikkoa ennen lähtöä olen hoitanut asioita aamusta iltaan. Pieniä ja isompia. Niistä enempi löytyy things to do-listassa (liitän jäljempänä), jos joku niitä haluaa tarkemmin katsoa. Stressitasot eivät ole ikini olleet näin suuret eikä pinna niin kireällä ja tunteet herkällä. Jotain stressistä kertoi se, että laihduin kaksi kiloa, koska en yksinkertaisesti ehtinyt syömään kunnolla ja oikein sekä nukuin vain noin kuusi tuntia yössä. Näin paljon ystäviä ja halusin yrittää antaa heille aikanaani ja olla läsnä ilman, että samalla hoidan reissuun liittyviä asioita, vaikka niistä varmasti höpötinkin pääasiallisesti. Kiitos, että jaksoitte kuunnella ja anteeksi, että en ollut parhammillani.

Pakkaaminen jäi viime tinkaan niin kuin aina. Tai mikä nyt on viime tinkaan. Aloitin sen kuitenkin jo edellisenä iltana kymmeneltä, kun aamulla kuudelta soi kello. Vielä kerran aamulla revin rinkan auki ja pakkasin uudelleen yrittäen saada märkäpuvun mahtumaan mukaan. Tuloksetta. On yllättävän vaikeaa yrittää pakata 65L koko seuraavan vuoden elämä, jos vähän liioittelee. Sukelluskamppeet vie osansa, samoin vuoden lääkkeet, hygieniatavarat ja vaatteet. Vaatteitakaan en lopulta ottanut paljoa (kun ei vaan mahtunut!). Aasiassa lämpötilat huitelee +30 asteen molemmin puolin, mutta Sydneyssa mua taas on vastassa syksy, jolloin lämpötila voi iltaaikaan olla vain +10 astetta. Sri Lankalla ja Filippiineillä pitää myös ottaa huomioon kulttuuri, uskonto ja naisen (epätasa-arvoinen) asema. Ei ole kauhean sopivaa kulkea sortseissa ja topissa, jos ei halua paljon pahoja katseita.

Kolmen tunnin yöunien jälkeen, vielä silitin viimeisiä vaatteita ja järjestelin tavaroita. Ehdin jopa istua syömään aamupalaa viideksi minuutiksi! Rinkka ja pikkureppu lähtivät mukaan aivan liian täytenä, mutta minkäs teet, kun pitää olla hyttysverkkoa, kuoritakkia, lenkkaria, räpylää, lääkkeitä, fläpäreitä (= flip fllopit aka varvassandaalit?) ja jokaiselle elektroniselle laitteelle oma johtonsa ja laturinsa! Pelkkää elektroniikkaa on mukana varmasti noin viiden kilon edestä (kannettava, kaksi kameraa, sukelluskello, ulkoinen kovalevy, muistikortteja ja ne hiton johdot ja laturit).

Olisin toivonut, että olisi ollut kova pakkanen. Olisi saanut vielä hitusen nauttia lumesta. Kyllä. Nauttia lumesta ja kylmästä. Ei sillä, että matkalla autolta kentän sisätiloihin ehti tulla kylmä neljän paidan ja kahtien housujenkin kanssa! Rinkka suojapussiin ja checkkaus sisään. Muhkeat 19,4kg! Käsimatkatavaroillakin painoa 8.6kg. Upsii... :D

Itkuhan siinä tuli, kun vanhemmille sanoin heipat. En silti siinäkään hetkessä vielä tajunnut, että kuinka kauan oikeasti olen reissussa. En ymmärrä vieläkään. Turvatarkastukseen ja passitarkastuksesta läpi. Muistin jopa pyytää leiman passiin Hki-Vantaalta! Kauhealla kiireellä ja juoksulla ihmiset liikkui lähtöportille, kun boarding oli jo alkanut. Tai piti olla alkanut. Odoteltiin ja odoteltiin. Ihmiset penkkiin istumaan ja lähtöasemiin. Lisää odotusta. 15 minuuttia vaihtui tunniksi. Sitten melkein puoleksitoista. Syynä oli se, että cargossa (matkalaukkujen käsittelyssä) oli joku laite rikki, mikä lukee tägien tunnisteviivakoodeja ja jokainen laukku piti manuaalisesti kirjata mukaan. Siinä on ollut näppäilemistä 38 penkkirivin verran.

Totesin jo Helsingin päässä, että siinä meni mun jatkolento. Vaihtoaikaa Dohassa mulla oli just tasan se 1,5h. Myöhästymisestä huolimatta ei voi kun kehua Qataria. Erittäin kohteliaita ja ystävällisiä lentoemäntiä, oikeasti hyvää ja täyttävää ruokaa kaikin puolin sekä hiljaiset nätit nousut ja laskut. Olivat ilmoittaneet Dohaan jo valmiiksi, että koneessa tulee paljon jatkolentolaisia (90% arviolta). Sitä sitten jännäilin, että ehditäänkö kaikesta huolimatta, kun sanoivat, että kuljettavat meidät kentän läpi suoraan porteille kiireellä.

Matka meni hyvin ja huonosti. Matkaseura oli loistavaa! Mulla istui yks hippijamppa vieressä, joka oli matkalla Lombokille kuudeksi viikoksi kavereita morjestaan ja surffaamaan. Toinen suomalainen vierustoveri asui Sulawedellä pienellä saarella. Oli liikenteessä pienen vauvan kanssa. Totta puhuen kauhistuin ja tuskastuin, kun näin, että istuisin samalla rivillä pienen vauvan kanssa. Ajattelin, että nukkumisesta tuskin tulee mitään ja hermo menee alta aika yksikön. Eihän siitä nukkumisesta mitään tullut, tosin se ei johtunut siitä vauvasta. Höpöteltiin matkustamisesta koko lento oikeastaan. Saatoin mä välillä torkkua hetkenkin. Näin kuvia siitä saaresta, missä tää suomalainen asui. It was a PARADISE! Oikeasti! Vaikka reissuja on paljon takana en oo nähny mitään vastaavaa! Lupasin olla yhteydessä heti, kun on sopiva väli Ausseissa, että pääsen tekemään reissun sinne. Koskemattomat koralliriutat suoraan laituritla ja riippumatto siinä nokassa eikä puhelinkenttää! Tällä naisella on myös sukelluskeskus siinä samassa. Voiko olla parempaa! Ja se vauva, kuuden kuukauden vanha...se oli ihan ADHD, mutta täysin hiljainen itkun suhteen. Tai en ainakaan muista, että se olis itkenyt yhtään. Kovasti vaan nauroi kaikelle. Ei se lento silti ihan putkeen mennyt mulla. Pää oli jyskyttänyt aamusta asti ja olin herännytkin täysin tukkoisena. Parin tunnin lennon jälkeen sain kovat selkä ja vatsakivut. Syy: unknown. Heijailin painoa jalalta toiselle koneen takatiloissa tunnin verran ja mun ympärillä hääri viis emoa auttamassa, kun huomasivat, että kaikki ei oo ihan kunnossa mulla. Naama oli kuulema ollut ihan vitivalkoinen. Sain jotain lääkettä. Siinä kiputilassa olin valmis ottamaan kaiken vastaan. Ehtivät jo kapteenillekin ilmoittaa, että meillä on yksi todella sairas matkustaja kyydissä. Lopulta yksi emoista hieroi mua lämpöhauteella ja varmisti, miten voin. Siinä vasta asiakaspalvelua! Oikeasti! Ei oo ikinä pidetty musta täydellä lennolla noin hyvää huolta kenenkään toimesta kuin Qatarilla! Isoisoiso kiitos heille! Kun sitten olo alkoi kohenemaan ja toivuin, en osannut kuin kiittää isolla hymyllä.

Sen jatkolennon suhteen menetin toivoni neljän tunnin lennon jälkeen. Boardaus alkoi klo 17.45 ja mun kone laskeutui 18.10. Ei ollut kyllä yhtään huono juttu. Mentiin Colombon porukka kentälle ja oli kuulema yhdestä laukusta jäänyt kiinni, että oltaisiin ehditty lennolle. Kiitos sen yhden laukun, sain jotain paljon parempaa. Normaalistihan tuollaisessa tilanteessa porukka viedään lennolle ja laukut tulevat sitten perässä. Ehei. Ei Dohassa. Saatiin koko poppoo väliaikaiset viisumit Dohaan. Immiin ja turvatarkastuksen läpi ja kohti Dohaa. Pääsin yöpymään viiden tähden hotellissa! Öö...siis what?! Mun leuka loksahti auki, kun näin kuvat hotellista sekä kun pääsin paikan päälle. Kämp jää kyllä hyvin kauas tästä. Eteistilakin oli jo ihan valtava. Se erikoisuus tosin oli, että siellä kaikki kulki turvaportin läpi. Kerroksia oli vain 39 sekä kuusi hissiä. Mä yövyin kerroksessa kahdeksan. Eipä haitannut. Leuka loksahti vielä isommin auki, kun avasin huoneen oven. Ottakaa huomioon, että mulla oli single room. Millasia ne sviitit sitten oikein oli! Mun koko Munkkivuoren huone olisi mahtunut sinne vessaan! Itse huone oli valtava! Helposti 6 x 6 metriä! Sänky oli 180 cm leveä. Kokeilin. Pystyin olla pysty ja vaakasuunnassa x-asennossa miten päin vaan sängyllä neljän tyynyn kanssa! Aivan älytöntä! Illallisbuffa vasta iso olikin! Paikalliset sapuskat. Namnam! Kauhoin hummusta suoraan lusikalla suuhun. Jälkiruoka buffassa oli ainakin 12 erilaista kakkua. Pääruokia oli 10 ja salaattipöytä oli suuri. Jotenkin sain itseeni ahdettua kaksi täyttä lautasellista ruokaa. Maistoin myös paikallista jälkiruokaa, umalia. Puoliksi raakaa pullataikinaa lämpimässä sokerimaitoliemessä. Niin sen voi parhaiten kuvailla. Illallisen jälkeen kävin hieman kävelyllä. Tuli kylmä fleecen kanssa! Ensin ajattelin Dohan olevan kuin Dubai, että kaikilla on kalliita autoja. Kaduilla näki autoja klommoja saaneesta ladasta Rance Roveriin. Myös rekisterikilvet on erilaiset riippuen siitä, onko kyseessä auto, bussi vai taxi. Kävelykatuja ei juurikaan ollut ainakaan tuossa kaupungin osassa. Kaikkialle tunnutaan kulkevan autoilla. Oli jännä näky, kun katseli, miten valtavien lasikiiltävien pilvenpiirtäjien keskellä oli paljon uusia ja erittäin rakennusvaiheessa olevia pilvenpiirtäjiä tulossa. Kuin olisi ollut keskellä rakennustyömaata. Ihan sama, mihin suuntaan katsoi. Kaiken tän korkeuden keskellä oli kaksi hyvin matalaa valkoista moskeijaa. Oli pakko laittaa vielä lämmin vesi valumaan ja pulahtaa kylpyammeeseen päivän päätteksi, kun sellainen kerta oli. Niihin pyyhkeisiin olisi voinut kietoutua kaksi ihmistä! ”Ehdin” nukkumaan viitisen tuntia ja senkin huonosti. Aamupala oli taas suuri buffa. Se tuoreiden hedelmien maku! Kiiviä, verigreippiä, ananasta, melonia. Tomaatitkin vain sulivat suussa. Maistoin myös paikallisia oliiveja, kun oli tarjolla. Not good. Dohassa aamiaiseen kuuluu myös paljon erinäisiä leivonnaisia ja leipiä. Mä tyydyin ”tummaan” patonkiin, minikroisuihin ja pieniin amerikkalisiin pannukakkuihin. Juustotiskistä nappasin lautaselle buffalomozzarellaa, briejuustoa, savujuustoa sekä paikallista edamia. Läskeilin kunnolla. Harvinaista herkkua, josta saan matkan aikana vain enää haaveilla, joten piti ottaa kaikki irti. Ihmiset Dohassa ovat todella ystävällisiä ja avuliaita. Aidosti. Ei millään tavalla väkinäistä. En kuitenkaan varaisi matkaa Dohaan. Välilaskupaikkana kuitenkin erinomainen varsinkin päiväsaikaan. Mulla tuli ensimmäisenä mieleen pieni versio Hong Kongista. Aasiassa kaikki nuo business alueet kun näyttää ihan samalta.

Hotellilta takas kentälle ja Sri Lankaa kohti. Etsin portin läheltä istuinta, missä torkuttaa. Sattumalta vieressä oli lepotilat. Kovin olin menossa miesten kanssa samaan loossiin, kun ei ole tottunut siihen, että naisilla on erikseen omat loosinsa ym. Oli vähän naurussa pidättelemistä. Hyvät pikaunet kyllä sainkin. Oikein tehokkaat 20 minuuttia. Sri Lankan kone oli valtava. 55 penkkiriviä. Siis oikeasti ihan huge! Dohassa toi jonottaminen on muuten vähän erilaista. Jono liikkuu erittäin rivakasti paikassa kuin paikassa, mutta väliin kyllä tullaan ja etuillaan sitäkin helpommin, vaikka muut jonottaisivatkin kiltisti vuoroaan. Lomamoodi on selkeästi hiljalleen päällä, koska Suomessa sanoisin kyllä suorat sanat etuilevalle, mutta Dohassa...nää, ei jaksa. Ei millään. Jos on niin kova kiire päästä koneeseen, missä saa muutenkin istua, menköön. :D Lento meni aika iisisti, sain jopa nukuttua, vaikka suomalaisten perheet pitivät edempänä aika moista meteliä. Plus kaks matkustajaa kuorsas lujaa. Siis TODELLA lujaa.

Odotin soija iskevän heti, kun päästiin koneesta ulos. Ei tullut. Vähän pettymys. Astemittari kun heilu +36C:ssa. Soija tuli vasta sisällä immissä, kun eivät täällä osaa käyttää noita ilmastointeja oikein kunnolla. Odotin tasan 10 minuuttia jonossa. Ei voi taas kuin ihailla sitä ripeyttä jonottaessa. Laukutkin tuli todella ripeästi ja siistissä rivissä. Mutta se kaaos siellä toisella puolella. Voe ei. Saa olla vaan silleen, että TERVE, kun 100 silmäparia sisäänheittäjiä, hotellin pick up-henkilöitä ja taksikuskeja on vastassa. Painuin päättäväisenä ulos ovesta rinkan kanssa. Yrittivät ryöstöhintaa saada 8 km:n taksimatkasta, 20USD:tä. Mietin hetken ja totesin, että voin maksaa 1200 rupiaa eli noin 7 euroa ja sekin oli alle, mitä normisti kyyti maksaa. Jätti rauhaan. Tartti kävellä ovista 50 metriä eteenpäin niin johan rauhoittui. Maksoin lopulta 1000R three wheelerin (paikallinen tuktuk) kyydillä hostellille. Kamat olemattomaan tavaratilaan (pidin rinkasta käsikynkässä kiinni, ettei olisi tippunut kyydistä) ja menoksi. Siellä sulassa sovussa kävelijät, polkupyöräilijät, mopot, tuk tukit, taksikuskit, henkilöautot, bussit ja rekat ajoivat aasian malliin toistensa lomitse. Virallisesti käytössä on siis vain kaksi kaistaa. Töötti peliin ja ilmoitettiin, että täältä tullaan! Oli MUUTAMA läheltä piti tilanne noinkin lyhyellä matkalla. Sai pistää sekunnin verran aina silmiä kiinni. Heijastin auttais kovasti, kun kävelijät lähtee ylittää tietä paikallisella motarilla. Näkis edes sen heijastimen verran.

Hostelli itsessään on aika iso. Muutama dormihuone ja enempi noita priva-huoneita. Checkkasin itteni sisään ja kysyin maksusta. Oltiin vaan, että no problem, maksa vaikka lähtiessä. Sama homma, kun kysyin, että voiko ne varastoida osaa mun tavaroista kolme viikkoa, kun kierrän Lankaa. Oli vaan, että joo tottakai eikä mitään tartte maksaa, kun kerta tuun viimeseksi yöksi takaisin. Maksan tästä sen joku 6€ yöltä aamiaisen kanssa. Kaakelilattiat on kaikkialla, kun pitävät viileinä taloa. Osa seinistäkin on vuorattu kaakeileilla. Vessan kaakelit on täällä yhdistelmä keltaista ja sinistä. YÄÄÄÄÄÄÄK! Mulla on vaaleanpunaisen kerrossängyn alapunkka dormissa. Ainoa room mate on mies ja KUORSAA tietysti. Muutama hyttynenkin eksyy aina välillä huoneeseen. Hyttyset käy kyllä heti kimppuun, jos ei ole suojaa. Tai no vaikka olisinkin. Ainakin mun kohdalla. Viimeksi kun laskin oli puremia tullut 12 tunnin aikana. Erona Suomeen on se, että puremat ei juurikaan kutise. Kauheita paukamia vaan. Paikallinen kaupan pitäjä sano, että osa puremista kuorii ihon kokonaan pois paukaman kohdalta. Jep. Kiva. Tosi kiva. Ostin paikallisten käyttämää karkotetta. Josko tehoais paikallisiin hyttysiin sitten paremmin.

The final countdown...

Lähtöön on nyt 10 päivää...siis WHAT! :'D Vielä pitäisi se wh-viisumi hankkia (tänään). Olen kaikille sanonut, että se mulla on. Onhan hakemus kyllä valmiina, mutta viisumi itsessään on maksamatta. :D Samoin pitäisi maksaa eta-lupa Sri Lankaan. Tajuntaan ei ole vielä mennyt, että lähden alle kahden viikon päästä pois noin 16kk:si. Se on pitkä aika se. Asioita kun on hoitanut töiden ja muun elämän ohessa, joten päivät ovat vaan kuluneet enkä ole ehtinyt miettiä tai murehtia. Läksiäiset on pidetty, kämppä on irtisanottu ja muutettu vanhemman nurkkiin (:D), viimeinen työpäivä on takana ja työsopimus irtisanottu, lääkärillä haettu sukelluslupa ja hammaslääkärissä käyty. Things to do- listalla on vielä aivan liikaa paperijuttuja, pyykkäämistä, ensi vuoden joululahjat...! Enkä mä tiedä edes vielä missä yövyn, kun kone laskeutuu Sri Lankaan keskellä yötä. Pitänee selvittää. :P Pakkaaminen tulee jäämään viimeiseen yöhön. Niin kuin aina reissuun lähtiessä. Joka kerta.

Olen miettinyt, mitä asioita tulen kaipaamaan Suomesta. Hiljaisuus, rauha ja yksityisyys on varmasti ne suurimmat ja tärkeimmät. Loppupeleissä suomalaiset elävät TODELLA hiljaista elämää ja kunnioittavat toisiansa sekä naapureitaan. Hiljaisuutta, rauhaa tai yksityisyyttä ei ole, kun asustaa hostelleissa, perhemajoituksissa tai toisten nurkissa reissussa. Asioita, jota arvostaa yllättävän paljon, kun ne viedään pois. Ruisleipä, lohi ja kermaviilitillikastike, mauste-/suolakurkut, kunnon raejuusto, karjalan piirakat, laku...namnam. Pitää ahmia niitä nyt, kun vielä voi. Kahden seuraavan kuukauden menuu tulee olemaan tavalla tai toisella riisi-curry-kookos-painotteista. Australiasta saa onneksi sitten jo ”suomalaisempaa” sapuskaa kuten salmiakkia ja Fazerin suklaita! Mut löytää sitten Nordic Fusion- kaupasta mussuttamassa suklaata ensimmäisenä iltana, kun saavun Sydneyn... (http://nordicfusion.com.au/)