Nenu kohti Singaporea ja Filippiinejä

Hostellilla paikalliset olivat yhtä mieltä siitä, että kentällä pitää olla vähintään viisi tuntia aikaisemmin sen takia, että siellä oli rakennushommia meneillään ja yksi kiitoteistä on suljettu niiden vuoksi. Enemmän ongelmaksi muodostui myös mun lähtöaika, koska lensin seuraavana aamuna aikaisin ja kentällä piti olla keskellä yötä. Illan jämän käytin lämpimässä suihkussa ja koneella hyvän nettiyhteyden parissa. Jumituin myös juttelemaan parin muun travellerin kanssa. Tietysti. Siinä meni mun yöunet. Ehdin mä pari tuntia torkuttaa. Sain jopa sovittua luotettavan tuktuk-kuskin hakemaan mut keskellä yötä hostellilta. Ei ollut vaikeaa kuulla, millon tuktuk tuli. Heräsin järkyttävään bassoon. Kukaan ei ole ikinä ajoissa missään ja nyt kuski oli valmis hakemaan mut kahdelta. Tuli vähän hoppu. Kentällä oli järkyttävä määrä ihmisiä ja tuntu, että olin tehnyt oikean päätöksen ottaessani runsaasti aikaa kentälle. Noin tuntia myöhemmin olin checkannut itseni lennolle, tullut läpi kahdesta hyvin löyhästä turvatarkastuksesta, passin tarkastuksesta ja tullista. Siitä ihmismäärästä huolimatta! Ymmärrän kyllä, että ei paljoa tarvitse, kun kaaos on valmis kentällä ja aikaa kuluu hetkessä. En silti varaisi viittä tuntia kentälle. Kolme riittää. Tulipa täytettyä emercency contact info ensimmäistä kertaa ikinä checkatessani itseäni lennolle. Hetken kävi mielessä, että onkohan kaikki nyt ihan hyvin. Toisaalta ei sitä voinut alkaa murehtia. Istuin viimeisessä penkkirivissä ja tietysti sen ainoan oikeasti isokokoisen vieressä. Otti vielä kengätkin pois...siinä jäi aamupala syömättä tulla lennolla. Päätin keskittyä leffojen katseluun. Suomalaisena ärsyynnyin hieman siitä, että henkilökunta oli jatkuvasti kyselemässä onko kaikki hyvin! Siis jatkuvasti. Meinasin sanoa, että mulla on kaikki hyvin, kun lakkaatte kyselemästä onko kaikki hyvin. En sanonut.

Kaikki oli niin kliinisen siistä Singaporessa! Tunsin olevani jo kentällä kuin hienoimmassa hotellissa! Niin suuri ero ja kontrasti oli Singaporen ja Sri Lankan välillä. Kaikki puhuvat hyvää englantia ja ihmiset ovat valmiita auttamaan pyytettömästi. Ensimmäinen ongelma tuli eteen jo kentällä. Olin nätisti luottanut siihen, että kentällä vaihdetaan Sri Lankan rupioita ja saisin dollareita vaihdetuksi. Ei vaihdettu, joten mun matka tyssäsi siihen. Tai niin luulin. Kävelin infotiskille ja kerroin, että on mulla dollareita ja rahaa, mutta ne on Timon hallussa ja oottaa mua Doverin MRT-asemalla. Info-äijä anto mulle kaks dollaria MRT-tä varten. Kuinka kiitollinen olinkaan! Kävelin reippain askelin MRT:n lippukiskalle ja totesin, että multa puuttuu 60 senttiä. Eräs ihana nuori nainen sitten antoi tuon 60 senttiä mulle, että pääsin jatkamaan matkaani ja tapaamaan Timoa. Timon olen tuntenut noin 14 vuotta eli lukiosta asti. Mies on vaan lähtenyt maailmalle heti lukion jälkeen! MRT on se helpoin tapa liikkua Singaporessa. Ainakin halvin, kun tulee lentokentältä. Olipa ihana nähdä kaveria! Käveltiin Timon asuinpaikkaan yhdelle Singaporen yliopiston kampuksista. Kuuma suihku ja ”puhtaat” vaatteet tuntuvat aina yhtä hyvältä paikasta toiseen siirtymisen jälkeen. Paras oli kuitenkin vasta edessä. Saisin pestä kaikki vaatteet oikeassa pesukoneessa pesuaineen kanssa ainaisen käsipyykkämisen sijaan! Kuinka hyvältä voi puhdas pyykki tuoksuakaan! Pieni suuri arjen ilo, jota arvostaa, kun on tien päällä. Koska nälkä oli kova, mentiin yhteen kampuksen rafloista ja tilasin itelleni quinoasalaatin. Olin valmis maksamaan mitä vain tuoreista vihanneksista. Salaatti rousku, maistoin sitruunan ja grillatut kasvikset! Puhdas ja tuore ruoka, toinen asia mitä arvostaa taas aivan uudella tavalla. Ensimmäinen tuoresalaatti kuukauteen! Ensimmäinen päivä Singporessa meni siinä. Nukahdin helposti mukavaan sänkyyn (ikean kerrossängyt) hostellilla Footprintsilla. Sain mahdollisuuden nukkua pitkään.

Tiestysti olin ensimmäisten joukossa hereillä ennen kasia. Heräsin meinaa aivan järkyttävään olkapääkipuun. Jokainen liike teki kipeää. En juurikaan pystynyt nostamaan kättä tai liikuttamaan sitä kunnolla. Kiva. Kun en ollutkaan vielä ollut tässä vaiheessa yhtään kipeä. No siinä se roikku mukana. Menin alas aamupalalle ja tarjolla oli perinteinen hostelliaamiainen; valkoista paahtoleipää, voita, hilloa, uht-maitoa, sokerimuroja, teetä ja kahvia. Täyttivät ne siihen asti, että näin Timon. Mentiin IKEA:an lihapulla-lounaalle. Lihapullat tarjoiltiin perunoiden ja puolukkahillon kanssa. Sain juoda jopa kivennäisvettä, vaikkakin ikea-versiona. Jälkiruuaksi tietysti pehmis! Jotain kotoista. Löysin alakerran ruokakulmauksesta mm. Wasan-näkkäreitä, joulupipareita, geishaa, minttusuklaata, punajuuria ja hillosipuleita. Aika mahtavuutta. Ostin näkkäreitä. Käveltiin Ikealta taidealueelle ja näyttelyyn. Taitelija oli tehnyt tosi upeita teoksia purukumista. Sekä kolmiulotteisia että perinteisiä tauluja. Niin yksityiskohtaisia! Käytiin myös toisessa näyttelyssä, joka oli juuri avautunut. Tom of Finlandin posterihan se siellä nökötti seinällä! Otettiin MRT Harbour Frontiin, josta Timo lähti himan kautta töihin ja mä jäin shoppaamaan. Metsästin itselleni kunnon hippilasit. Isot lautaset. Hitto, että shoppailu voi olla uuvuttavaa! Kävin syömässä ison kipon maukasta tomaattikeittoa salaattibaarissa ja jälkiruuaksi iso smoothien Boostista. Vatsa kiittää! Pääsin lopulta takas hostellille noin kahdeksalta illalla. Valvoin pitkään, kun yritin keksiä, mitä tehdä Filippiineillä. En tiennyt muuta kuin, että lennän Cebuun. Pääsin lopulta nukkumaan vasta puoli kolmelta yöllä. Jäi yöunet lyhyeksi siltä yöltä.

Olin sopinut taas lounastreffit Timon kanssa. Käytiin syömässä paikallisessa food courtissa. Käveltiin sieltä Bugisin alueelle, mikä on Singaporen Kallio: värikkäitä taloja ja ihmisiä, pieniä pikkuliikkeitä vieri vieressä, sekoitus vanhaa ja uutta. Käveltiin sieltä vanhaan leffateatteriin, Golden Theatheriin. Teatterille pitää osata mennä, jotta paikan löytää. Vanhanaikainen lipunmyyntitiski, popparit sai paperipussissa ja penkit teatterit olivat varmaan 70-luvulta. Oikein old fashion style. Fiilistelin. Käytiin kattomassa leffa Michelle ja Barack Obaman ensitreffeistä. Koska mikään ei toisaalta Singaporessa ole kauhean kaukana, kannattaa usein kävellä jos matka ei ole kuin pari MRT-pysäkkiä. On paljon nopeampaa. Käveltiin Little Indiaan ja Mustafa Centeriin. Siellä ne kaikki Singaporen intialaiset piileskeli! Mustafa Centeristä löytäää kaiken. Se on yhtä isoa hyllyä hyllyjen jälkeen viidessä kerroksessa. Se on myös auki 24/7 ja sen kyllä huomasi. Tavaraa oli ahdettu kaikkiin mahdollisiin paikkoihin (vaikkei ollut edes tilaa), hyllyt pursivat tavaroita, mistään ei mahtunut ohi ja ihmisiä oli hulluna liikkeellä. Koska mun hostelli oli Little Indian kulmilla, Timo saatto mut takas hostellille. En olisi kyllä halunut kulkea yksin pimeällä sillä alueella satojen intialaismiesten keskellä. Naisia en juurikaan nähnyt. Pakkasin rinkan ja kävin suihkussa. Luulin, että mulla olisi ollut aikaa syödä rauhassa ja ottaa jopa pikatirsat, mutta ne sai jäädä väliin. Kukaan ei oikein tuntunut tietävän, milloin viimeinen MRT lentokentälle menisi, joten oli pakko lähteä liikenteeseen klo 22.30. Monet sanoivat, että vika MRT menisi yhdentoista pintaan, joten en halunut ottaa riskiä siitä, että en ehtisi viimeiseen ja joutuisin maksamaan taksin kentälle. Multa meni tasan tunti kentälle: kävelyyn hostellilta MRT:lle, kahteen linjanvaihtoon ja lentokenttäjunalla kulkemiseen. Jouduin odottamaan checkin:in aukeamista puolisen tuntia. Olin liian ajoissa kentällä. Hieman huolestuin, kun portin luona ei juurikaan ollut ihmisiä ja tiesin, että iso kone olisi lähdössä. Syy siihen oli yksinkertainen. Meitä lensi noin 30 tuolla yölennolla. Jokainen sai oman penkkirivin koneessa. Mä vedin heti vaakatasoon, kun pääsin koneeseen. Nukuinkin erittäin sikeästi. Heräsin vain syömään jäätelöä! Oli mulle ensimmäinen kerta, kun saan jäätelöä yläilmoissa.