19.-26.1
Nukuin
noin yhteen päivällä, koska en saanut yöllä nukuttua mm. siksi,
että huoneeseen eksyi muutama hyttynen oven alta (ja tietysti vain
mun kimpussa), oli liian kuuma (avain piti laittaa sähkölukkoon,
josta valo tuli ja kukaan pitänyt valoja päällä yöllä sekä ac
toimi sitä kautta), huoneeseen tuli kaksi uutta asukkia keskellä
yötä sekä liikenne ikkunan oven takana loppui myöhään. Myös
univelka vaikutti asiaan. Kylmään suihkuun ja tuktukilla kohti
kaupunkia. Paikallinen juna-asema näytti ihan hylätyltä siis perus
aasialaiselta juna-asemalta. Oli pakko käydä tarkistamassa
etukäteen, ettei sitten seuraavana aamuna ole ihan hukassa kiireen
keskellä. Kävin paikallisessa pankissa vaihtamassa isompia
seteleitä pienemmiksi ja sain aivan valtavan nipun! Ei ollut muuten
mitään hajua, missä päin kaupunkia olin saatika, että olisin
ollut kartalla. Löysin supermarketin ja apteekin kuitenkin kaikkien
pikku kojujen keskeltä. Täälläkin tiet ovat keskittyneet
liikkeineen yhteen alueeseen; yhdellä on pankkeja, toisella
elektroniikkaliikkeitä, kolmannella vaatteita ym. Jäin juttelemaan
paikallisen miehen kanssa. Yritti myydä vaimonsa tekemiä vaatteita
keskustassa. Vaimolla oli kuulema räätälipaja Colombossa. Halusin
maistaa kovasti paikallisia pasteijoita (rotti) ja kysyin häneltä
neuvoa. Löysin pienen etsinnän ja kaaosmaisen liikenteen keskeltä
parikin paikkaa, mistä näitä kyseisiä pasteijoita tai
taikinanyyttejä sai. Kaikissa on oli suolainen curry-pohjainen tahna
sisällä. Namnam! Oli taas tuskaisen kuuma päivä, joten otin
tuktukin takaisin hostellille. Päädyin sapuskalle hostellinpitäjän
suosittelemaan paikalliseen Samiiha Family-nimiseen ravintolaan.
Annos maksoi maltaita (700 rupiaa eli 4,60€), mutta siitä olisi
syönyt neljä! Annos oli ihan valtava! En päässyt edes puoleen
väliin. Lautanen oli halkasiltaan ainakin 40 cm ja sapuskaa siinä
oli kymmenen sentin pinon verran! Loppuilta meni koneella ja kamoja
pakatessa. Hostellin pitäjä oli niin ihana, että sain jättää
repun verran tavaraa ilmatteeksi säillöön kolmeksi viikoksi. Vähän
keveni rinkka! Tai no vähän edes... :D Nyt olin täysin yksin
huoneessa koko yön, mut en tietenkään saanut unta. Nyt niitä
itikoita inisi vieressä kaksin verroin ja meteliä oli tietysti
vielä enempi autotiellä!
Aamulla
tuli tosi kiire...täällä kun ei taas ole kenelläkään kiire
mihinkään ja aikataulut ovat vähän sinne päin. Rinkka selkään
ja tuktukilla juna-asemalle. Joidenkin paikallisten aksenttia on
muuten tosi vaikea ymmärtää! Se kävi ainakin omalla kohdalla
selväksi juna-aseman lippuluukulla. Colomboon lippu maksoi 40
rupiaa, (25 senttiä) Mount Laviniaan 50. Myyjä oli vaan, että ”I
need to make it even.” Olin vaan, että what? Tarkoitti kysyä,
että löytyykö multa 10 rupian kolikkoa, kun annoin sille kolme 20
rupian seteliä. Onneksi olin ajoissa paikalla. Virallinen lähtöaika
junalle oli klo 7.34, mutta juna tulikin jo klo 7.22. Sekaan vaan.
Juna oli siinä vaiheessa jo aivan täysi. Tai niin luulin. Ihmisiä
tunki ovista sisälle, vaikkei tilaa ollut. Siellä sain olla sitten
jalat ristissä, välillä sivulle päin ja tai muuten vaan jalat
kiertyneenä. Seisomapaikalla tietysti melkein puolitoista tuntia.
Yritin mahdollisimman paljon nojata myös peppu edellä rinkkaan,
joka oli maassa, ettei tulisi kähmityksi. Se kun on täällä
miesten ”etuoikeuksia” ahtaissa tilaissa. Muutaman kerran käsi
kävi takapuolella, lieneekö tarkotuksellista vai ei. Tilaa ei ollut
laittaa edes käsiä oman kehonsa viereen, joten en jaksanut alkaa
asiaa enempi tarkistamaan ja kummastelemaan. Siinä junassa muuten
piti todella tietää, missä jäädä pois melkein vauhdista
joillakin asemilla. Mount Lavinia sattui olemaan tuon mun junan
päättäri. Onneksi myös vastapäätä mua istui ihana paikallinen
nainen, joka ei paljoa englantia osannut, mutta soitti kaverilleen,
joka neuvoi, miten pääsisin juna-asemalta hostellille ja mitä se
kustansi. Itsepäisenä lähdin tietysti kävelemään hostellia
kohti. En varmasti maksaisi vajaan kahden kilometrin taksikyydistä
200 rupiaa (1,5€). Lopulta oli pakko luovuttaa noin puolessa
välissä ja maksaa 100 rupiaa.
Saavuin
aamulla yhdeksän pintaan Mount Laviniaan, kävin äkkiä
ulkosuihkussa ja lähdin kohti Colomboa. Suunnistin paikalliselle
päätielle etsimään bussia. 101-bussin kyytiin avoimesta
takaovesta ja 30 rupiaa maksumiehelle käteen. Likainen ja kuuma
nahkapenkki odotti istujaansa. Otin jopa torkut bussissa! En voi
kyllä suositella bussia yhtään, jos kärsii vähääkään
matkapahoinvoinnista. Aika pomppusta oli meno ja äkkipysähdyksiä.
Aikaa saa varata 45-60 minuuttia 40 km matkaan. Mikä on aika hyvin
näillä liikennevälinemäärillä. Pelkästään Colombossa on tuk
tukeja 500 000! Kyllä. Puoli miljoonaa! Noihin
lähelläpiti-tilanteisiin on oppinut, että ne ovat vain osa
paikallista liikennekulttuuria. Toki kolareita tai ainakin kolhuja
tulee päivittäin. Täällä tuk tukit ja skootterit menevät
väleistä, joista mahtuvat juuri ja juuri. Välillä samaa tekevät
autot ja bussitkin, vaikkei tilaa olisi. Jäin Colombo
Fort-juna-aseman kohdalla pois ja kävin kysymässä hieman neuvoa,
miten nähdä Colombo päivässä läpi parhaiten.
Kävin
pienellä läheisellä buddhalaisella temppelillä. Juttelin pitkän
tovin paikallisen munkin kanssa. Oli tullut munkiksi 10-vuotiaana ja
munkkiutta oli takana 20 vuotta. Kertoi myös paljon
buddhalaisuudessta. Oli kovin harmissaan siitä, että munkkeja on
kovin vähän enää Sri Lankassa. Noin 25-35 000 yli 20 miljoonan
väestöstä. Eurooppalaisilla on ollut siinä suhteessa kuulema
huono vaikutus. Eurooppalaiset ovat tuoneet mukanaan ajatuksen
materian tärkeydestä; ostetaan tavaraa ja painotetaan fyysistä
hyvinvointia. Henkinen hyvinvointi on jäämässä taka-alalle. Ennen
Lankalla perheet saivat useita lapsia, mutta nyt on tärkeää vain
saada molempia sukupuolia yksi. Munkeiksi ei siis yksinkertaisesti
riitä tarpeeksi poikalapsia.
Reissun
päätarkoitus oli kuitenkin saada vaihdettu rahaa pankissa. Eipä
onnistunutkaan ihan noin. Pankeilla sattui olemaan jonkinlainen
lomapäivä. Just great. Oli pakko käydä vaihtamassa sellaisessa
vaihtopaikassa. Sain lopulta hyvän kurssinkin vielä. Olisi pitänyt
vaihtaa enempi. No minkäs teet. Kuumotti ihan tarpeeksi muutenkin
kävellä 70€ rupioiksi vaihdettuna keskellä ihmisvilinää.
Heilutin itselleni tuk tukin ja näytin paperilta, mitä halusin
nähdä. On osoittautunut hyväksi keinoksi kommunikoida paikallisten
kanssa, joilla englannin kieli on välillä todella hukassa. Ei
taideta kouluissa opettaa englantia? Yritti saada 2000 rupiaa
tunnilta, kun paikallisille se on 800 rupiaa. Valkonaamahintalisä.
Sanoin, että ei onnistu. 1000 rupiaa tunnilta niin tulee kaupat.
Kävin puolentoista tunnin kierroksella ympäri kaupunkia kuskin
kanssa katsomassa ne tärkeimmät nähtävyydet. Tuli ehdottomasti
halvemmaksi kuin, että olisin nähtävyydeltä nähtävyydelle
ottanut aina uuden tuk tukin. Olisi jäänyt myös paljon infoa
saamatta. Toki yritti lopussa viedä mut katsomaan jotain jalokiviä
ja onlyfiveminutesonlyfiveminutes. Sanoin suoraan, että mulla on
vähän erilainen budjetti, mitä sillä on mielessä enkä ole
ostamassa mitään, vaikka oltaisiin puoli tuntia. Oli ottavinaan
vähän nokkiinsa, kun jäi siitä kaupasta provikka mun kohdalta
saamatta. Maksu ja heipat sanoin siinä vaiheessa.
Länkkäreitä
bongasin tänään vain kaksi. Sen sijaan kiinalaisia ja japanilaisia
oli jonkin verran. Näin jopa mäkkärin kultaiset kaaret yhdellä
pääteistä! Vastaan on tullut Burger King ja KFC:kin. Hinnat on
4-5€ aterialta, sen mitä ulkomainoksista olen luntannut. Kysyin
taas neuvoa paikallisilta, mistä löytäisin bussin takaisin
Laviniaan. Ensin kolme miestä kävivät pitkä keskustelun
keskenään, etteivät vahingossakaan lähettäisi mua väärään
suuntaan ja lopulta kävelin kolmen nuoren naisen kanssa loppumatkan
oikealle pysäkille. Olivat kuulema lomalla Colombossa. Toiset 45 min
takaisin kotikylään. Meinasin mennä ohi, kun jäin tuijottelemaan
elämää bussin ovien ulkopuolella. Juttelin illan Andyn (NZ) ja
Danielin (BR) kanssa reissaamisesta, valokuvaamisesta ja elämästä
yleensä loppuillan hostellilla. Andy oli saanut pienen haavan
ollessaan kiipeilemässä. Oli lopulta infektoitunut niin pahasti,
että jouduttiin leikkaa ihoa ja vähän lihaksia veke nilkasta.
Tikkejä sai odottaa kuulema viikon. Andyn oli ollut tarkoitus
kiertää Lanka ja mennä Intiaan, mutta saa odottaa sitä nyt
ainakin kolmisen viikkoa. Daniel taas tekee töitä vaihtaen maata ja
paikkaa. Pääasiassa valokuvausta ja rakennushommia. Lähti
seuraavaksi Intiaan ja Nepaliin raksahommiin. Hostellista 50 metriä
meni kans junarata. Sai kuulla melkein joka tunti junan menevän ohi.
Läpi yön. Ääni ei ole kovin hiljainen täällä junilla, koska
junat ja radat ovat siinä kunnossa, missä ovat. Ei muuten mitään,
mutta se oli ainoa paikka päästä myös rannalle. Tarkistin kolmeen
kertaan molempiin suuntiin, ettei junaa ollut tulossa ennen kuin
ylitin radan. Kävin vaan kääntymässä ja pällistelemässä.
Jotenkin hauska kontrasti täällä toi juna-rata muutenkin. Elämä
on junaradan varrella. Paikalliset asuu kylki kyljessä junaradan
varsilla, palmupuumetsä kasvaa, riisiviljelmiä löytyy tai sitten
kaikessa yksinkertaisuudessaan vaan ylitetään teitä.
Seuraavana
aamuna kamat kantoon ja kohti juna-asemaa. Suuntana etelä ja
Hikkaduwa 90 minuutin junamatkan päässä. Piti hypätä klo 8.50
lähtevään junaan. Hienosti kyllä myivät 2.lk paikan mulle
hintaan 140 rupiaa (noin 90 snt), mutta junassa sellaisia ollutkaan.
Ainakaan tossa junassa. Kävelin junamestarin luo ja sanoin, että en
aijo maksaa 2lk. lipusta, jos sellaista ei kerta ole. 3lk. lippu
olisi maksanut puolet eli 70 rupiaa. Luokilla on kuitenkin iso ero
täällä matkustaessa. 3lk:ssa hyvä jos mahdut junaan laiturilta ja
et roiku puoliksi ulkona (mikä ei siis tuulen viren kannalta ole
ollenkaan huono juttu) ja 2.lkssa saattaa jopa olla puolityhjää ja
päästä istumaan tavaroiden kanssa. Junahan tietysti lähti tällä
välin. Seuraavaa sain odottaa melkein kolme tuntia, koska oli
myöhässä melkein tunnin. Ja vain siksi, etten suostunut
kaksinkertaista hintaa periaatteen vuoksi. Säästin huimat 45
senttiä! Hikkaduwassa jäi pois tosi paljon länkkäreitä.
Turistimestahan se oli. Kävelin hostellille 1,5 km, koska en halunut
maksaa tuktuk-kuskille 1,5€ siitä kyydistä. Liian kallista. Hyi!
:D
Siis
onneksi saavuin ajoissa paikalle. Olin toki varannut sängyn dormista
etukäteen, mutta kappas kun mun varausta ei ollut missään. Toisen
tulijan nimi vaan reippaasti ylli ja mun nimi siihen tilalle. Pari
muuta tuli mun jälkeen ja hostellin pitäjä joutu käännyttää ne
ovelta ettimään muuta yösijaa. Mä sain yläpunkan, minne oli
vähän hankalaa kiivetä ylös ja alas ilman minkäänlaisia
tikapuita tai tasanteita.
Hikkaduwan
rannan edessä on pienen pieni koralliriutta, mikä tuhoutui tsunamin
myötä. Koralli ei ollut juuri päässyt kasvamaan, vaikka erittäin
hitaasti koralli kasvaakin, koska näin jopa paikallisten tallovan
sitä ja seisovan päällä! Ihme, että siellä oli edes kaloja
varsinkin, kun yksi paikallisista syötti niille
pullamössövehnäleipää yhden turistin kanssa, joilla ei ole
mitään käsitystä asioista. Yritin sitten käydä kohteliaasti
sanomassa, että tuollainen syöttäminen tuhoaa ekosysteemiä. Että
ne kalat kuolee aika nopeasti, kun vehnäleipä ei ole niiden oikeaa
ravintoa. Huusi vaan takaisin, että saan painua takaisin
kotimaahani. Etten tiedä asioista mitään, että hän on kalamies,
kyllä hän tietää. No ainakin sain sen yhden ainokaisen turistin
lopettamaan koko homman ja miettimään hetkeksi asioita. Sain siis
tehtyä päivän hyvän työn. Saman tien alkoi myös kaatosade. Jopa
paikalliset olivat ihmeissään, koska nyt on kuivakausi. Vettä tuli
sen verran lujaa alas, että hostellin pihalle muodostui joki ja
fliparit lähti vaeltamaan. Pojat päättivät ottaa ilon irti, kun
läpimärkiä kerta olivat jo valmiiksi ja pelasivat futista.
Sade
taukosi ja mä lähdin käymään paikallisella punttiksella saman
tien varrella, missä asuin (siinäkin tiellä piti ylittää
raiteet). Muutama paikallinen pelästyi, kun etsin poliisiasemaa.
Kyselivät kovasti onko jotakin sattunut. Eräs äiti ja tytär
pysäytti oman tuktukinsa ihan vaan kysyäkseen onko kaikki kunnossa.
Syy siihen oli se, että poliisiaseman vieressä oli hyvä
paikallinen halpa ruokapaikka. Äiti ja tytär antoivat mulle kyydin
raflan eteen tuktukillaan. Olin ainoa asiakas. Ehkä liian aikasin
liikkeellä päivällistä ajatellen. Annos oli valtava! Jaksoin
syödä vain kolmasosan siitä, joten otin loput mukaan iltapalaksi.
Kävelin ostamaan tuoreen ananaksen ja mangon. Maksoivat euron
yhteensä. Että oli makeita. Sulivat oikein suussa. Ilta meni
vaatteita kuivatellessa ja muiden kanssa hengatessa. Vettä ripotti
pitkin iltaa, mutta loppui kuitenkin yöksi. Lähdin muun porukan
kanssa illalla paikalliseen rantabaariin (Chili), joka osottautui
vain meidän ulkomaalaisten juottolaksi. Aika nopeasti poistun
paikalta, koska en jaksanut katsoa sitä menoa. Kävelin 2,5km, koska
jälleen kerran en halunut maksaa tuktuk-kyydistä ylihintaa enkä
ollut siinä mielen tilassa, että olisin jaksanut alkaa väittelemään
ja tinkaamaan yhtään kenenkään kanssa.
Aamulla edellisillan ruoka
ja hostellin aamupala täyttivät sopivasti. Kävin vuokraamassa
skopon ja lähdin ajelemaan. Kävin ensiksi tsunami-museossa. Sri
Lankassa kuoli yli 50 000 ihmistä tuolloin. Kyllä siellä museoissa
itku tuli, kun katsoi kuvia kuolleista ihmisistä, joukkohaudoista ja
menetetyistä läheisistä. Toimi myös infokeskuksena sille, miten
tsunami muodostuu ja mitä pitäisi tehdä, jos huomaan meren
vetäytyvän ulospäin. Tsunami-museo pysyy pystyssä lahjoitusten
turvin. Suuntasin seuraavaksi kilppareiden luo. Luulin meneväni
katsomaan pieniä poikasia, joita sitten kasvatetaan vähän
isommiksi ensin ja vapautetaan takaisin mereen. Siellä oli noin
kymmenen pientä (2x3m suurimmillaan) betonista tehtyä allasta,
joissa toki oli pieniä kasvavia poikasia, mutta myös isoja! Isoin
kilppari taisi olla pituussuunnassa yli metrin mittainen! Paikan on
tarkoitus kouluttaa ihmisiä...ei nyt ihan tehnyt tehtäväänsä.
Lähdin siitä Galleen 20 km päähän, koska se olikin niin lähellä.
Pysähdyin mennessä ja tullessa kuvaamaan kaikenlaista. Gallessa
kävin vain katsomassa linnoituksen. Oli kyllä hieno! Kauaa en
Gallessa ollut, koska sade oli ihan just alkamassa. Ajelin sitten
rauhassa takaisin päin pienessä sateessa. Onneksi oli kuoritakki!
Aurinko alkoi taas pilkistämään pilvien takaa ja pysähdyin
paikalliseen leipomoon. Leipomoa pitää noin 80-vuotias pariskunta.
Rouva kuulema leipoo ja mies toimii testimaistajana. Oli
banaanikakkua, kanelikakkua, suklaakakkua, inkiväärikakkua. Mä
maistoin banaania. Oli tositosi hyvää eikä maksanut se iso pala
kuin vähän yli euron. Siinä vieressä sattui olemaan hyvä
rotti-paikka, joten istuiduin alas ja söin kaksi rottia ekstra
chilillä. Ei sitä osaa oikein enää syödä mitään ilman chiliä.
Pilvisyydestä ja sateesta huolimatta mä paloin käsivarsista ja
vähän yläselästä. Parkkeerasin skopon hostellin sisäpihalle ja
otin tehopäikkärit. Saman tien varrella oli iso Suomen lippu yhden
hotellin edessä. Kävin kysymässä siitä. Tuli ilmi, että
paikallinen, joka hotellia piti, oli asunut Suomessa viimeiset 32
vuotta! Jumituin sitten koko loppuillaksi puhumaan sen kanssa suomea.
Todella outoa. Sain paljon selville paikallisesta elämästä ja
elämäntavasta. Sänky oli illalla ihan pommin jäljiltä, kun olin
käynyt aina vaan kääntymässä ja jouduin raivaamaan itselleni
tilaa, jotta pystyin nukkumaan. Aamulla oli aikanen herätys junalle.
Länkkäreitä
oli taas tosi paljon. Suurin osa meni kuitenkin vain Galleen. Mä
jatkoin matkaani Weligamaan. Yövyin kukkulalla 3 km Weligaman
virallisen keskustan ja surffikeskuksen välissä Palm Hillsissä.
Mun on huone oli käytänössä paikallisten talossa. Eteinen,
olohuone ja mun huone yhdellä seinustoista. Mä ihastuin suihkuun.
Se oli rakennettu tiilien sisään ja sieltä tuli ulos puolikas
bambu, josta vesi tippui. Oma huone. Rauha. Hiljaisuus. Weligamassa
skopon vuokraaminen osoittautui vaikeammaksi, mitä luulin. Oli vaan
puhelinnumeroita, että soita, jos haluat vuokrata. Löysin lopulta
vuokraskopon yhdiltä sivukujista. Ihan kunnollisen. Vuokrasin sen
suoraan kolmeksi päiväksi, koska täällä skopo helpottaa todella
paljon elämää. Kävin kiertelemässä ja kaartelemassa. Tutkimassa
keskustaa ja löysin jopa yhden buddha-patsaan kukkuloilta. Jumituin
taas osaksi päivää sukelluskeskukselle juttelemaan sukeltamisesta
yhden DI:n ja toimistotyöntekijän kanssa. 4h meni taas helposti,
hups. Yksi saksalainen kävi kyselemässä sukelluksista jossain
vaiheessa ja luuli, että mäkin työskentelen siellä! Hassua.
Näytin kuulema siltä. Öö..okei! :D Varasin sukelluksen
seuraavaksi aamuksi.
Jänskätti
suhteellisen paljon mennä laittamaan kamoja valmiiksi, kun
edellisestä sukelluksesta oli vuosi. Samalla tavalla kaikki palautu
kuitenkin nopeasti mieleen kuin pyörääkin ajaessa. Pullot ja muut
vietiin rantaan tuktukilla, millä muullakaan. :D Lähti kaksi
veneellistä. Sen verran pieniä pootteja, että just mahtu kuus
ihmistä sukelluskamojen kanssa kyytiin eli tarpeeksi isoja. Se,
mistä en tykännyt oli se, että DM Svetlana keskittyi ottamaan
selfietä go pro:llaan jo matkalla kohteelle sen sijaan, että olisi
kiinnittänyt huomioita meihin maksaviin asiakkaisiin! Kun olet
vastuussa, omaa kameraa ei todellakaan oteta mukaan! Never! Vaikka
kaikki toki tiestysti sukeltavatkin omalla vastuulla ja kirjoittavat
siitä paperinkin, niin ei. DI Jami puolestaan otti kyllä kaikki
huomioon ja auttoi kamojen kanssa sekä teki kaiken niin kuin pitikin
turvallisuusasioissa. Ongelma tuli siinä vaiheessa, kun huomasin
sukelluksella hänen ottavan ison ravun pois kolostaan ja häiritsevän
muuta merenelämää. IKINÄ IKINÄ IKINÄ ei kosketa mihinkään!
PISTE. Suututti. Paljon. Täällä tosi moni uusi tuore sukeltaja
haluaa vaan päästä sukeltamaan ihan sama näkeekö mitään vai
ei. Mulle se ei vaan riitä enää, vaikkei sukelluksia takana
olekaan vasta kun 65. Kun on nähnyt millasta sukeltaminen voi
parhaillaan olla. Toki katson asioita myös eri kantilta kuin suurin
osa, kun on tehnyt työharjoittelut kahdessa sukellusfirmassa. Sitä
tietää paaaaaaaaaaaaaaljon enempi ja osaa kiinnittää huomiota
asioihin ihan toiselta kantilta kuin ”normi”sukeltaja. Toki
kokemus eri paikoista tekee saman. Sukellus Sri Lankalla ei ole
erityisen hyvää. Toki riippuu tietysti paljon säästä. Nyt
tosiaan pitäisi olla kuivakausi ja vettä on tullut kuukauden
edestä. Vähän samaan tapaan kuin Koh Taolla ja muualla Thaimaan
itäpuolella. Näkyvyys on vain 3-5 metriä. Parhaimmillaan 10
metriä. Vähän sama kuin Suomessa sukeltaisi.
Vettä
tuli taivaalta. Välillä aurinko paistoi. Hyvässä raossa lähdin
käymään Mirissassa, kun se kerta vieressä oli (6km). Mirissa on
enempi paikka niille, jotka haluavat löhötä rannalla. Weligama on
THE MESTA, jos haluaa surffata. Kävin Mirissassa varaamassa
itselleni 90 minuutin hieronnan Badora spa:sta seuraavaksi päiväksi.
Tuo kaatosade rajoittaa aika hyvin tekemistä, joten pysyttelin
omassa guesthousessa. Kävin illalla syömässä yhden britin kanssa
rantapaikassa. Viereen istui paikallisia kalastajia syömään ja
juomaan. Arak on paikallista viskiä, jota vetivät sitten kaksin
käsin. Yksi kalastajista näytti humalassa ihan Jack Sparrowlta.
Jopa huojui siihen malliin! Siinä sitten vaihdeltiin
peruskuulumiset, että ollaanko naimisissa ja onko lapsia ym. Yksi
kun kuuli, etten ole vielä naimissa, ehdotti heti naimakauppoja. En
voinut olla repeämättä nauruun. :D
Simahdin
lopulta saman tien, kun pääsin takasin. Menin Mirissaan hieman
ennen hieronnan alkua...vaan pällistelemään. Eipä ollut paljon
nähtävää. Hieronta oli ihan rentouttava, muttei mikään
ihmeellinen. 90 min maksoi 3000 rupiaa eli noin 18€. Tulin takas
”koti”kunnalle. AVM Cream House on ihan paras paikka käydä
vetämässä vitamiinit nassuun lassien, mehun tai smoothien
muodossa. Mehuja on varmaan lähemmäs sata erilaista, joten ei
pitäisi valikoima loppua kesken. Saa myös hyvät rotit, kotut ja
spring rollit. Halvalla. Avokado maksaa 70 rupiaa (eli 50 senttiä),
omenat saman verran, mango 40 rupiaa (eli 30 senttiä)...muutaman
pari päivää olen vaan ollut, kun ei voi oikein muuta tehdä sateen
vuoksi. Pesin eilen pyykit käsipyykkinä ja tottakai auringon paiste
loppu sillä sekunnilla, kun sain pyykit narulle kuivumaan. Of
course. Satanut on siitä saakka. Nyt yritän epätoivoisesti
kuivattaa edes osan vaatteista kahden tuulettimen avulla
kosteusprosentin ollessa yli 90. Se siitä kuivasta kaudesta täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti